Estekisat ja sitkee sissi

Ensimmäisenä. Kukkahattuiset älkää kommentoiko. Tänään oli Noalla raskas päivä. Hyvin hyvin raskas päivä.

Eilinen lenkkihän meni melko kuuhaamiseksi. Kiitos ensilumen. Oli herralla hauskaa heittää ihan ranttaliksi ja sitten painaa loppu lenkki ohjalle, kuin pikku porsas.

Tänään. Aamusta tallille mennessä jo. Pelotti ja ajattelin vain "Se on ristikkoluokka ja ristikkoluokan esteet on minejä." ihan koko matka ja tallillakin. Ne oli hirveitä mörssäri ristikoita! Okei no max 40 cm jos sitäkään, mutta estekammoselle se on paljon. Toki voin myöntää, että estekammoni lieveni isolla harppauksella tänään.

Lämmityksen ensimmäinen este oli kamala ja mun hyppy tyyli oli varmasti vielä kamalampi. Se oletettavasti näytti eniten siltä, että minä hyppäsin isosti ja Noa harppoi esteen yli. Tyylikästä, eikös? Lämmityksestä kuitenkin selvittiin kunnialla ja Noakin käyttäytyi kuin ihmisten hevoset. Lämmityksen jälkeen menin pihalle kävelyttelemään ja maneesiin palasin vasta kun oli vain yksi jäljellä ennen meitä.

Luokan ensimmäinen este. Minä hyperventiloin. Valkoinene ristikko näytti kamalalta ja mieli teki mennä ohitse. Hypättiin kuitenkin. Tiukat mutkat meni ihan hyvin ja esteiden ylityskin parani joka hypyllä. Ravilla päkyteltiin koko luokka läpi. Joskos seuraavalla kerralla laukalla? Mikäli minusta on seuraavaan kertaan. Pumppu parkani oli lujilla jo tänään, mutta keuhkot minulla laajenivat varmasti ja paljon. Viimeinen este ja se oli ohi. En edes tiennyt tuliko puhasta rataa olin vain tyytyväinen, että Noa hyppäsi, ei edes yrittänyt kieltää ja selvisin hengissä ja pyörtymättä. Tuli puhdas rata! Kaikki puhtaan radan tehneet palkittiin, joten "voitettiin" suklainen joulupukki.

Rosa meni Noalla 60cm radan. Noa kielsi kuudennelle esteelle ja Rosa tippui valitettavasti. Kaikesta huolimatta Rosa rohkeasti kuitenkin hyppäsi vielä yhden. Itsehän olisin heittänyt hanskat tiskiin ja sanonut etten hyppää enään eläissäni, ellei ole ihan pakko. Noan kieltoon mennessä muuten Rosalla ja Noalla meni todella hienosti.

Tässä tulee kauhistelu osuus. Kisojen jälkeen nimittäin Noa ehti pari tuntia kuivahtaa karsinassa ja nakattiin karjasatula selkään ja lähdettiin vielä Ladyn perään lenkille. Raskaalle semmoiselle. Nyt on nimittäin ollut niin onnettomat lenkkimaastot ja kenttäkin suljettiin jäätymään tasaiseksi, että Noalla tahtoo turhaa virtaa olla vähän liiankin kanssa. Käytiin puomitiellä ottamassa pätkää ja löyty potkua vielä. Löytyi myöskin valtava mulliloikka, jossa minä kävin hetken maata kiertävällä radalla. Onneksi maan vetovoima palautti minut takaisin satulaan. Vitsikästä vai mitä?

Noa, kun välillä eriskummallinen hevonen tuppaa olemaan, päätti lenkillä, että nyt riitti ratsuilut ja veti priima ravia Ladyn perässä melko hyvää kyytiä. Ihme otus. Laukan sain nostettua pari kertaa, mutta se ei kauaa pysynyt yllä ja lopulta se ei edes noussut. Minä rapakuntoisena ja valmiiksi jo pitkästä päivästä riekaleisena sitten sinnittelin välillä takakaareen tukien kevyessä istunnassa. Teki tiukkaa.

Tallilla Noa sai toisen satsin Progressia, melassia ja laitoin kylmäpussit (meidän tapauksessa tarkoittaa lumella täytettyjä kauppakasseja, jotka köytetty villapintelillä jalkoihin) joka jalkaan, linimentit selkään ja coolerin päälle. Kylmäyksen jälkeen vielä vaihdoin loimen ja laitoin karsinaan mutustelemaan. Lisäksi vielä tukko heinää eteen, ettei tarvi kolistella turhia. Varmasti nälkäkin oli jo kova.

Että semmoine  päivä tänään. Noa oli väsy, minä olen väsy ja Noa sai hellinnät, joten enkö minäkin ole ansainnut saunan illalla? Huomenna sitten taas palautuslenkille Ladyn perään tiuhtiksi, että saa selkä levätä ja Arnika "sauna" selkään, jalkoihin kylmäykset ja kuivuttua hieromista ja venyttelyä. Kyllä se on herkkua olla Noa, vaikka välillä on raskaampiakin päiviä.

Tänään unohdin antaa mandariinit, mutta huomenna Noa on temppu hetkensä ja mandariininsa ansainnut ja kaikki mahdolliset hoidot ja super siistauksen karsinaan. Eilenhän Noa sai "makumöykyn" omppuunsa narskittavaksi ja puuhattavaksi, joten sekin on vielä huomennakin bonuksena, ellei Noa sitä ehdi ensi yönä mutustaa naamariinsa.

Perään vielä kuvia Lohtajalta. Ja super hieno kuva kans. Löytyi googlettamalla ja kuvaajaltakin sain luvat julkaisuun.

Tästä tulee mulle canvastaulu heti, kun suinkin rahaa on tarpeeksi.

Kiitos Nelli Tarkka kuvista!

Ratsastustuntia kerrakseen.

Meillä oli Noan kanssa aamulla Satu Ylitalon ratsastustunti meidän kentällä. Se oli paras sijoitus pitkään aikaan. Kerrankin joku opettaja lähti liikkeelle juuri minun ratsastustaitoa vastaavalta tasolta. Ilkkumatta ja pilkallisesti puhumatta. Kertaakaan en kuullut "no kyllähän kaikki tämän tietää" tai "no kai sä nyt tämän tiedät kertomattakin". Kysymyksiin vastattiin ja kaikki perusteltiin. Kaikki perusteltiin hyvin.

Askellajeina oli pääasiassa käynti ja jonkun verran ravia. Käynnissäkin oli minulle jo ihan hirveästi työtä. Asioissa mentiin loogisessa järjestyksessä ja mikä tärkeintä tehtiin sopivan vähän, koska tunnissa jos tulee liikaa asiaa menee niistä puolet myöskin ohi.

Opin mm. ettei niitä kantapäitä tarvitse survoa niin alas kuin saa, koska silloin jalasta ja ennen kaikkea nilkasta katoaa kaikki jousto. Lisäksi jalkani on ratsastaessa ollu tähän asti ihan väärin päin ja sitä pitää myös alkaa opettelemaan täysin toisin päin. Lisäksi pohkeen kuuluu olla tuntumalla, muttei puristamassa jatkuvasti kylkiä. Samalla alkoi jo nyt häipyä turha jalkojen vatkaus ja siinä samalla vahingossa tapahtuva kylkien tamppaus sekä pohkeet tuntui menevän paremmin läpi jo nyt.

Tiesittekö muuten, että sieltä jalustimesta kuuluukin ottaa keventäessä tukea? Aina, kun on sanottu, että "jalustimeen ei saa tukea keventäessä vaan se kevennys lähtee jostain aivan muualta". Liekköhän tuon lauseen sanojat itsekään tietää, että niin mistä? Mikä virka jalustimella edes on, jollei siihen saisi yhtään tukea? Ja miksei saisi? Montékuskit ja laukkajockeyt nousevat jalustimien varaan kokonaan vapauttaakseen hevosen selän, mutta sitten toiset hokee, että jalustimelle ei saa tukea keventäessä. Mikä järki?

Kädet, kädet ja vielä kerran kädet. Olen lukenut sadasta blogista asiaa käsistä ja miettinyt, että eivät kai ne niin hankala elin voi olla. Voi ne olla. Pelkästään käynnissä myötääminen oli vaikeaa. Miksi ne kädet on niin vaikea pitää yhtäaikaa paikallaan ja liikkeessä? Se näyttääkin niin helpolta. Mutta nyt onneksi tiedän miten niiden kuuluisi mennä ja voin kävellä ja kävellä ja kävellä kentällä tuntikaupalla harjoittelemassa. Ja sen tulen tekemäänkin.

Lisäksi istunnalla jarrutus ja pysäytys pelkästään käynnissä. Täysin uusi asia, joka myös teki ahaa-elämyksen, koska Noa reagoi siihen suht nopeasti. Minä en. Toki ei Noakaan sitä ensimmäisellä kerralla tehnyt niinkuin vanha kouluratsu, mutta muutosta tapahtui, kun minä tein niinkuin neuvottiin. Ja onnistumisiakin tapahtui.

Ravissa opin aivan vallan uuden tavan keventää ja kevennyksellä vähän säädellä vauhtia. Samoten löytyi järkevä tapa miten keventää, jottei kevennys lähde sinkoilemaan kuuhun niinkuin tähän asti on tapahtunut. Joka kerta. Pienoinen alku vasta, mutta se on alku. Eikös kaikki lähde alusta?

Harjoitusravista opin sen, että mennään harjoitusravia vaikka vain neljä askelta aluksi, mutta lopetetaan ennenkuin aletaan pomppia hervottomasti. ja sitten pikku hiljaa lisätään ja lisätään harjoitusravin kestoa. Ei kuulosta yhtään niin kivuliaalta ja tuskaiselta eihän? Noakin varmasti kiittää, koska minä pomppimassa satulaa vasten tampaten tuskin innostaa kovin työskentelemään ahkerammin.

Ajatella. Toisaalta tunnilla käytiin asioita läpi suht vähän, mutta toisaalta juuri sen verran, että minulla on tässä purtavaa ja kerratavaa seuraavaan tuntiin asti hyvästikin. Samalla heräsi polte. Haluan oppia lisää. Tämä tapa ei tunnu yhtään niin tuskalliselta. Ei itselle eikä hevoselle. Ensimmäinen tunti, jonka jälkeen olin väsynyt, ja paikat hieman hellänä, mutta en ollut kipeä pakolla vääntämisestä.

Siispä vain kertaamaan ja kertaamaan ja kertaamaan. Kovasti toivoisin, että moni muukin kävisi Satun tunnilla, koska ammattilainen on ammattilainen ja hyvä opettaja on oikeasti hyvä opettaja. Hyvä opettaja perustelee, ei vaadi liikaa omaan tai hevosen tasoon nähden, kertoo rehellisesti missä mennään, vastaa kysymyksiin ja neuvoo, kun joku tuntuu toivottomalta.

Menkää ratsastustunnille, mutta katsokaa myös, että menette oikeasti ammattilaisen tunnille, jossa opitte oikean tavan ja saatte hyvät eväät, joilla pääsee pitkälle. Oli se sitten orastava alku tai vaikka jo vaativampaa hinkkausta. Se maksaa jokaisen euron takaisin vaikka sitä kylän halvinta kolme kertaa kalliimpi olisikin. Varautukaa kuitenkin, että kun kerran hyvän ja osaavan opettajan tunnille menette niin se vie jatkossa useammankin yhtä arvokkaan euron. Se mitä se taas itselle ratsastajana ja hevoselle tuo on paljon enemmän kuin ne eurot.

Oli synkkä ja sateinen syksy...

Viimeiset pari viikkoa on mennyt hujahtamalla. Erikoisempaa häppeninkiä ei ole ollut oikeastaan millään lailla. Perus arkea ja liikuttelua vain.

Emilia ja Johanna irtohypytti Noaa 80-100cm esteitä toissa viikolla ja Meri, Rosa ja Anette irtohypytti suunnilleen samanmoisia viime viikolla ja minäkin olin apuna, kun Noa meinas heittää leikiksi koko homman. Kuviakin tulee myöhemmin.

Ihan helppo nakki irtohypytys ei tällä hetkellä ole, kun uudelle kentälle ei ole vielä saatu kunnollisia esteitä. Tällä hetkellä melassiastiat on tolppina ja seipäät puomeina. Sankoja vaan kasataan päällekkäin, jotta saadaan tarvittavan korkea "tolppa". Seipäät on puomeina aika surkeita, mutta kyllä ne menee paremman puutteessa eikä tarvi harmitella, jos hajoavat. Maapuomeina seipäät hautautuu kentän hiekkaan melkein kokonaan piiloon, mutta onneksi Noa fiksuna poikana harppoo niistä yli silti niinkuin ylittäisi pikku ristikkoa.

Ristikosta puheenollen, kun olemme nyt ottaneet huiman kisarupeaman, kaksien kisojen verran, aloin haaveilemaan joskos keväälle selviydyttäisiin jonnekkin kisaamaan pienen pientä ristikkoa tai hyvällä tuurilla peräti 40-50cm esteitäkin. Toiseksi haaveilin myös koulukisoihin osallistumisesta. Se toki voi olla kaukana, kun ensin Noan pitäisi oppia laukkaamaan ja minun ratsastamaan.

Pääasiallisena etappinahan on ensivuoden matkaratsastuskisat. Aluksi lähiseuduilla järjestettävät ja sitten voisi mennä kauemmaskin mikäli siltä vaikuttaa. Olen yrittänyt lähiseutujen seuroja innostaa järjestämään matkaratsastuskisoja, jotta saataisiin paljon kisoja lähemmäs mihin osallistua.

Alla Lohtajan matkaratsastuskisoista Elisa Karhulan ottamia TODELLA hienoja kuvia. Elisan kuvagalleria ja blogi.

On se vaan ihana otus. Taitaa olla aika väsykin.

Maaliin tulo. Väsyneitä, mutta onnellisia, kuten ilmeestäni näkee.

Lisäksi alla netistä löytyneitä kuvia Lohtajan matkaratsastuskisoista. Hienoja kuvia oli sekä Noasta että Faustista.

****************************************************************
Tähän väliin huom! huom! mikäli alla olevien kuvien ottaja luet tätä blogia ja tunnistat kuvat omiksesi. Voitko laittaa kommenttia saako kuvat jäädä tänne ja haluatko omat copysi kuviin? Kiitos!
****************************************************************

Lähtiessä lievää epäilyä ja piukeutta havaittavissa? Kummassakin.

Rento kaveri parempi mieli, vaikka vähän intoa ois mennäkki jo.

Tais tullaa lisää hevosia näköpiiriin, kun niin hypnoottinen katse.

Mutta kisakuumeesta siirrytään vielä lämpimämpiin tunnelmiin sillä löysin kamerasta muutama Noan ja Dillen lemmenlomakuvia. Noahan oli Minnan tamman Dillen kanssa Haukiputaan liepeillä kuukauden laitumella lomailemassa ja talutusratsuna. Ruokaa, lämpöä, vettä ja lempeä riitti.

Kotonahan Noa ei ennen laitumelle menoa ollut Dillen kanssa tarhakaveri, eikä ole edelleenkään, eikä hevoset olleet ennen laitumelle menoa juuri ollenkaan tutustellutkaan. Vähän jännitti, että onko alussa kränää. ei ollut. Romanssi oli taattu. Koko kuukauden aikana ei tarvinnut kuin viedä toinen nurkan taakse niin jo alkoi hätäinen huuto ja hirnuminen. Sitten kun vei toista takaisin tarhaan kumpikin hörhötteli niinkuin elämän kumppani olisi ollut kauankin poissa. Muuten kiva, mutta pääasiassa kumpikin hevonen liikutettiin ihan tarhan vieressä olevalla sänkipellolla. Noh, rakkaushan on kuulemma sokea. Noan ja Dillen tapauksessa ilmeiseti kirjaimellisesti.

Kesätunnelmista voidaankin palata takaisin kylmän kosteaan syksyyn ja pimeyteen. Vettä sataa, tarhat on lällyä, itsellä flunssa pyrkii päälle, mutta positiivista on, että maastot ja kenttä ei ole vielä pankkojäässä.

Huomenna aamulla meillä on Noan kanssa yksityistunti, jonka tulee pitämään Satu Ylitalo. Tavoitteena olisi alkaa käymään tunneilla säännöllisesti, että saataisiin kumpaakin eteenpäin, Noaa ratsuna ja minua ratsastajana. Jospa joku kaunis päivä olisimme valmiita koulukisoihinkin.

Mielelllään jo ensikevään lopuilla. Miksipä ei?

Kiukuttelua

Edellisen tekstin oli tarkoitus tulla jo maanantaina, mutta halusin odottaa, jos löydän siihen kylkeen jostain kuvankin. Löytyihän se. Vallan hyvä kuvakin vielä.

Maanantai meni palauttelu lenkin merkeissä. Meitä olikin liikkeellä kunnon reteli. 2 valjakkoa ja 2 ratsukkoa. Käytiin siellä sun täällä ja kahluutettiin antaumuksella. Hyvä lenkki hyvällä porukalla. Noa vaan oli koko maanantain hirveän kärttysenä ja kiukkuna. Ihan sama mitä teki niin piti luimia ja irvistellä. Selkä ilmeisesti meinaa jumia jonkun verran, kun herraa noin kiukuttaa.

Tiistai olikin sitten lepopäivä, mutta Juha ja Jarkko kävi ratsastamassa Noalla ja jälleen piti pikku-ukon kertoa mielipidettään jo varustaessa. Kyrsityksen aiheita oli monia. Ensinnäkin lepopäivänä joutuki töihin. Muut alko syömään jo ruokia nii Noa joutu vielä kuppasemaan kentälle. Lisäksi vielä Jarkon jälkeen Juha nousi selkään niin sekään ei mukamas kelvannut, kun tuli painoa vähän enempi. No kiltisti kipsutteli kuitenkin ne pienet mutkan mitä tarvi ilman isompia ärvistelyitä.

Tarvii tämä viikko liikkua vähän höllimmin ja osaksi ilman satulaa niin joskos se tästä. Loppu viikosta voisi olla yksi samppareiden kera juoksutuspäiväkin niin saisi selkä höllätä ihan kunnolla. Irtohypytystäkin voisi kenties loppu viikolle suumailla niin tulee liikettä, mutta selässä ei ole painoa. Kommentteja? Ideioita? Jos löytyy niin kertokaa ihmeessä.

Matkaratsastuskisoista kuvia odotamme edelleen, mutta joskopas ne tästä. Samoin varustekuvat. Kuvista puheenollen alla hyppykuva, kun Emilia hyppää Noalla meidän kentällä ratsitunnilla.

Piippolan monté. Selvittiinkö?

Selvittiinhän me. Noa käyttäyty kuin ajatus. Paitsi kertaalleen se tollo päätti hetken ajan olla oma itsensä ja laittoi kopin perään maate. Onneksi sain ylös sen siitä ilman mitään isompaa hämminkiä.

Lämmitys meni oikein hyvin., Mentiin suomenhevosen perässä ja vauhti oli juuri soppeli. Takasuoralla otettiin hilkkasen pätkää. Noa paino ohjalle kuin pieni sika, mutta olipahan ainakin intoa. Ilman sekkiä lämmitettiin ja vaikka rata oli aika pehmeä ei Noa kertaakaan haparoinut laukalle lämmityksen aikana.

Lämmityksen jälkeen kävelyttelyt ja ajatus: "Hemmetti täähän toimii ja käyttäytyy. Pitäisköhän huolestua vai olla onnensa kukkuloilla?" Ei mitään pari kiekkaa kävely ja Noa kopin perään starttia oottamaan. Selästä alas, loimet Noalle päälle ja sittepä se alkaaki jännittämään. Pikku hiljaa. Ja paljon. Noa oli ihmeenkin rauhallinen kopin perässä katsellessaan. Ei hötkyilly ei hääsänny ei erikoisemmin kuopinut tms. mutta sitten se keksikin ideoista parhaimman. Joskos laittaisin tähän pötkölleni ja piehtaroimaan. Säikähin ihan älytön, mutta sain sen onneksi helpolla siitä ylös mitä nyt ohi meni joku pappa suomenhevosensa kera ja katto kieroon, että mitäs täällä tapahtuu.

7. lähdön jälkeen ei ollut lämmitystä, ku ratalla ei näkynyt lämmittäjiäkään. Volttaamaan IIKS! Noh. Onneksi takana tuli enempi ajanut ja voltannut kuski, joka auttoi vähän. Toki voltissa jouduttiin pyörimään aika kauan, mutta Noa onneksi toimi kuin ajatus. Pientä reippautta olisi tieten saanut olla menossa, mutta noo.. Lähtö ja numero 2. rinnalta syhkäsi eelle samoten muutkin kaksi lähdössä olevat ja meillä oli aika oma visio menosta siellä hännillä.

Mun kunto ei riittänyt kuin ensimmäiset 500m (ylläri), mutta sinnillä jatkoin vaan suorat keventäen ja kurvit kevyessä. Viimeisellä takasuoralla tulee laukka, joka lähtee ensin tosi röyhäten, mutta tippuu onneksi pois suht pian. Muut meni maaliin sen 100m edellä, mutta saatiin 3. sijan pokaali hieman niinkuin "säälistä". Yksi laukkasi nimittäin maaliin.

Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Noa käyttäyty niin palkintojen jaossa kuin ylipäätänsäkin ja kotimatkalle voitiin lähteä hyvillä mielin.

Joku oli ystävällisesti ottanu kuvan meistäkin Piippolasta ja alla kuva copyineen.

©eijnis

Raviurheilua

Mitä olen mennyt tekemään? Minkä takia ja kenen idea?

Koko homma lähti unesta. Näin unta, jossa minulla oli iso lämpönen ruuna, jolla sain ajaa harrasteluna montea kilpaa. Se vauhdin huuma. Mikä ihana laji.

Toinen vaikuttava tekijä lienee Noan fiksu käytös matkaratsastuskisoissa. Se oli siellä ihmisiksi. Ei keittänyt pottuja mistään eikä häslännyt turhaa.

Siksipä keksin vallan järkevän idean. Ilmoitin Noan tänä aamuna Piippolan harkkareihin monteen. Luotan kyllä hevoseen ja sen kuntoon. Toki saattaa tulla 2000m pitkä laukka, mutta kunnossa se ainakin on. Mutten luota itseeni. En kuntooni, en taitoihini, enkä muutenkaan. Annan takaraivossa pilkkakirveiden latistaa intoa. Miksi? Typeryyttäni varmaan. Harrastamaanhan sinne ollaan menossa eikä verenmaku suussa kilpailemaan. Miksi kukaan edes harkkareissa tosissaan kilpailisi?

Viimeksi kun katsoin montessa oli 5 muuta ilmoittanutta. Voisiko niistä kolme jäädä pois niin saataisiin sääli pokaali? Porukka tulee olemaan ihan takuulla kovempaa, koska kun viimeksi katsoin me oltiin ainoat paalulla. Onneksi Noa kuitenkin avaa kovaa. Kunhan avaisi ravilla.

Menneisyys näyttää seuraavan, mutta tällä ekrtaa hyvässä mielessä. Toisaalta jännittää niin vietävästi toisaalta tämä tunne on mahtava. Ja se tunne kun voltti ringissä kuuluu komento "Kaksi!". Adrenaliini pamahtaa tajuntaan kummallakin, nousen kevyeen istuntaan ja painetaan remmit tiukalla kunnes kuuluu komento "AJA!", jolloin voin vain höllätä ja jo mennään. Liikaa ei saa löysätä, koska silloin satsaillaan laukalle, mutta sopivasti. Kuin automaattivaihteisella ajaisi.

Ensimmäinen 500m ja mun jalat on hapoilla. Minkäs teet, kun ei kunto kestä niin ei kestä. Pitäis treenata ja treenata ja treenata. Täytyy siis alaka ahkerasti keventämään suorat ja kevyessä kurvit. Vanha luotto taktiikka saaha kunto ja kintut kestämään loppuun saakka.

Viimeinen takasuora ja Noa alkaa tuntua jo väsyneeltä niinkuin itsekin. Jalat ja selkä itsellä huutaa hoosiannaa. viimeinen kurvi ja taas kevyeen ja sitten. Maalisuora aukeaa ja tulee se paras hetki. Väsymys unohtuu, kipu unohtuu. Korvissa kuuluu vain puuskuttava hengitys ja radan pintaa takovien kavioitten ääni. Loppu suoralle annetaan kaikkemme. Ihan kaikkemme.

Miten käy? Sitä emme tiedä ennen ensi sunnuntaita ja vaikka jännittää jo nyt, tiedän tehneeni oikean ratkaisun ilmoittaessa. On vain yksi hevonen, jonka kanssa ei tarvitse miettiä mitään, kun mennään vaan. Tätä on tehty niin monesti ennenkin.

Miten kävi matkaratsastuskisoissa?

Mikä ilta perjantaina! Tavarat pakattu, Noa ratsastettu, kaikki katsottu valmiiksi, koppi haettu ja Katjan kans aikataulut piirulleen sovittu. Nukkumaan klo 23 uni tuli vasta klo 24 tai silloin katsoin viimeisen kerran kelloa. Miehelle suukko ja heipat. Onnellisena jatkaa uniaan peiton alla lämpimässä.

Herätys klo 03.00 ja kuskille viesti, että onhan herännyt. On! Hyvä! Sitten aamu toimiin laittamaan eväät, kuumaa kaakaota termareihin ja vaatteet päälle. Pikku hiljaa alkaa jännitys hiipiä jo takaraivoon, muttei pahasti, koska pitää keskittyä. Kisoihin on menty ennenkin. Raveihin kylläkin, mutta tuttua huttua pitäisi olla. Katja ilmoittaa olevansa kohta pihalla.

Katja tuleekin pihaan, joten vielä viime hetken vilkaisu, ettei mitään jää. Koirille heipat, kun haluaisivat mukaan. Tottakai mamma veti tallikamat päälle miksi turret silloin jäisivät kotiin? Ovi kiinni, kamppeet autoon, koppi perään ja menoksi.

Tallilla Alina on jo valmiiksi odottamassa ja harjannut Noan, joka ystävällisesti on Lassin karsinaan päästyään piehtaroinut itsensä uudestaan puruun. Mikä otus! Noh.. Uudelleen harjalla pyyhkäisy, villat jalkaan, etusiin putsit päälle, loimi niskaan ja menoksi. Koppiin Noa tulee fiksuna poikana puoli väliin jo pyytämättä, kun olen siirtämässä säkkiä, jossa on heinää sisällä. Toki se heinä ei siihen vaikuta, koska ei se sitä nää. Sitten vaan vielä loput, takapuomi kiinni, heinää verkkoon, verkko eteen ja luukut kiinni. Vielä viimeiset rojut kyytiin. Tallista valot ja ovet kiinni ja olemme menossa. Tankille. Ensin. Sitten lähtee matka etenemään kohti Oulaista. Väsyttää.

Oulaisissa ja auto tien varressa. Silta alas ja sieltähän ne Kirsi ja Fausti jo tuleekin valmiina kyytiin. Paikalle tulee myös Faustin omistaja katsomaan lähtemistä ja huumori lentää. Kirsin ja Faustin tavarat kyytiin ja kohti Lohtajaa siis. Nyt jännittää jo ihan kohtuudella. Mitenhän Noa käyttäytyy?

Matka menee nopeaa ja kohta ollaan perillä. Ihan kohta. Tuossa! Blue White Trotters eli BWT Stabbles, joka toimii kisapaikkana. Auto ja koppi parkkiin ja ilmoittautumaan. Nyt jännittää jo melkoisesti. Kääks! Hiisi täällä on tosi hyvin porukkaa paikalla. Järjestäjät on älyttömän mukavia ja eläinlääkärin tarkastukseen päästään melkein samontein. Eli siis kopissa Noalle suitset päähän ja villat pois jaloista. Loimi saa jäädä päälle ja Noa ulos kopista. Missä ollaan?! Kertoo Noan ilme. Se näyttää taas siltä kuin olisi 3-vuotias ja ekaa kertaa liikenteessä. Hetken vilkaisu rakkaan pikku-ukkoni ilmettä ja mieleen tulvahtaa miljoona muistoa. Syke ym. ovat normaalit ja hölkkäkin normaali saahaan kilpailulupa. Odotetaan Fausti, jota kohtaan eläinlääkäri on vähän epäileväinen. Miksi lihavia aina syrjitään? Sai luvan eli nyt saa jännittää ihan oikeasti.

Odotusta tulee aika paljon, mutta lopulta kello on sen verran, että voidaan alkaa varustamaan. Noa on edelleen pörhäkkänä ja menossa ei meinaamassa. Mitähän tästä tulee? Keittyyköhän tässä vielä viiden litran kattilallinen pottuja kuumuessa vai meneekö kaikki hyvin? Ainakin paikallaan pysyminen on ihmeellisen vaikeaa. vielä mahavyön ja jalkakreiden tarkistus ja valmiita ollaan.

Lähdetään etenemään kohti rataa, josta lähtö tapahtuu. Kävelyttelyä joku hetki ja hoopona ihmettelyä. Ei hiisi missä ryhmässä me lähdetään? Noh.. Eiköhän se selviä. Haa! Tuolla menee samaan suuntaan numeroltaan eli mahtaa olla samaa porukkaa. Eikun menoksi. Lähtö ja hirmuinen into täyttää minut! Ja Noan! Mitä se tälläinen päkytys käynti on? Ei kai tätä mennä koko 25 kilometriä? Eihän tätä kenenkään ahteri kestä.

Matka taittuu reippaasti. 5 km merkki, 10 km merkki, 15 km merkki. Välissä on otettu pikku pätkiä hölkkää, mutta pääasiassa on tultu käynti. Nyt olisi päästö paikallaan, jotta ei mene aika yli. Eikun vähän vauhtia töppöseen. Noa innostuu painamaan kaasun pohjaan heti kerralla. Edellä menee toinen lämpönen ja kovaa. Luovitaan suokkien välistä ja vähän aikaa pidättelen, kun alkaa armoton ohjalle painaminen. Pikkumiehellä taitaa olla vauhti kallossaan. Antaapa mennä sitten. Ja niin tapahtuu! Mikä vauhti! Ja kiihtyy vaan askel askeleelta. Me lennetään! Kaviot takovat maata kiihtyvällä tahdilla, askel askeleelta matka taittuu nopeammin ja nopeammin. On taas sellainen hetki, jonka tulen muistamaan lopun elämäni ja josta tiedän miksi juuri nyt tällä hetkellä minulla on käsissäni elämäni hevonen. Se hevonen mitä jokainen hakee koko elämänsä ja jotkut eivät sitä koskaan saa. Se hevonen, josta ei luovu vaikka mikä olisi. Kaikki yhdessä koetut vuodet ovat kasvattaneet meidät saumattomasti yhteen ja jokainen virhe jonka toinen tekee toinen korjaa. Ei tarvita käskyjä, ei sanoja, ei puhetta. Vaikka räjähtävän nopea laukka ja hiuksen hieno herkkyys jokaiselle askeleen muutokselle, tempon muutokselle, polun puolelta toiselle tarvittaessa siirtymiselle jopa hengityksemme on yhtä.

Laukka pätkän jälkeen kävellään loppu matka. 20 km merkki! Nyt jo! Kohtako ollaan maalissa. Paikat huutaa hoosiannaa, joten maali ei ole kauhean paha ajatus tällä hetkellä, mutta toisaalta harmittaa. Uskomaton kokemus. Tätä lisää. Tämä on meidän juttu. Minun ja Noan. Noa on edelleen kuin varsana. Tikuttaa pikavauhtista käyntiä onnessaan korvat höröllä ja tarkkailee ympäristöä. Ohi menee kaasuttelevia mopoja ja hetken pitää miettiä singotaanko vaiko eikö. Ei singota. Ei turhaan. Keskitytään menemiseen. Maalisuora. Maali on sama kuin lähtö eli ratan pintaa tullaan takaisin. Noa tahtoisi päästää vielä rata osuuden ja mieluiten mahdollisimman lujaa tiedän sen ilman askeltakaan ravia, mutta kävellään maaliin asti, jotta syke laskee ja saadaan käytettyä palauttelu aika mahdollisimman tehokkaasti.

Maaliin tulosta on noin 10 minuuttia, kun mennään eläinlääkärin tarkastukseen. Syke on 48! Aika on 2h 43 min! Läpi meni, että heilahti! Eläinlääkärille vielä hölkkänäyte ja takasi päin kävellessä Noalle iso halaus. Ihana hevonen. Minun hevoseni. Jälleen mieleen tulvahtaa tuhat muistoa vuosien takaa. Minne ne ovatkaan välissä hautautuneet? Kiireen alle? Turhuuteen selvästikin, koska ne ovat jotain mitä pitää vaalia, koska ne ovat se mistä meidät on tehty.

Faustikin menee läpi ajalla 2h 45min ja syke on 46. Hyvä Fausti!

Melassivettä ensin Faustille sitten Noalle ja Noan harjaus, loimitus. Palkintojen jako! Pakkohan se on pikku-ukkokin ottaa palkintojen jakoon mukaan. Toista kertaa. Saadaan ruusuke ja kunniakirja kiitetään ja lähdetään kopille päin. Linimentit jalkoihin, villat ja putsit jalkoihin ja koppiin. Fausti tulee perästä. Heinät on valmiina odottamassa, että pojat saavat alkaa syömään. Noan jo aiemmin syönyt lenkinjälkeis-eväänsä eli puoli litraa kauraa ja puoli litraa progressia.

Mikä päivä! Väsymys on järetön samoin kuin nälkä, mutta muuten olo on mahtava. En malta odottaa seuraavaa kertaa, kun matkaratsastuskisoihin päästään. Kirsin ja Faustin kanssa tietenkin. Vaikka loppujen lopuksi matkahan on meidän.

Minun ja Noan.