Kun se lamppu pitkästä aikaa syttyi.

Koko viime kesän, syksyn ja yli puoli talveakin olen ruikuttanut "ei me edistytä, me junnataan paikallaan, emmää ikinä opi" ja myöskin olen vakaasti uskonut, että yksinkertaisimmatkin asiat kentällä on liikaa vaadittu. Tottakai se vaikuttaa ratsastukseen jos siellä selässä itsekin ajattelee, että koko touhu on toivotonta ja pelkkä käynti on kuolemaksi ja laukannostoa voi tehdä vain ammattilaiset. Mielenkiintokin oli välissä jo todella heikkoa. Miksi enää ratsastaa, jos edes c-merkistä ei saa kuin rimaa hipoen hyväksytyn? Mikä järki?

Pikku hiljaa kuitenkin lamppu on tässä alkanut räpsähdellä. Kohta jo vilkkua koko ajan tiuhempaan ja tiuhempaan tahtiin. Samalla takaraivossa on painanut ajatus valmentajan muutosta Sveitsiin. Olen Satun puolesta onnellinen ja toivon Satulle ja hänen miehelleen kaikkea hyvää. Toki olen kateellinenkin, koska mitä vähääkään tiedän sveitsin maisemista ja ratsastuskulttuurista niin kelpaisi se minullekin. Toki tilanne on eri, koska minun elämä on täällä. Kylmässä, vihmovassa pohjolassa rakkaan mieheni, Noan, koirien ja lasten kanssa.

Ainoa ongelmakohta Satun muutossa on se että hän on sinnikkäästi jaksanut opettaa minua ja ratsuttaa Noaa jo... en itse asiassa edes muista monenko vuoden ajan... Täytynee ehkä jostain tarkistaa, mutta 3-4 vuotta ei taida heittää kovin kauas. Pari kertaa olen harmitellut, että "olisi pitänyt käydä viikoittain ja hiilautua maneesille huonoilla keleillä", mutta mitäpä suotta. Olen oppinut niin älyttömän paljon vuosien varrella, ettei sitä ihan heti uskoisi. Tajusin sen itsekin vasta tiistaina meidän viimeisissä treeneissä. Se lamppu todellakin taas syttyi.

Harjoiteltiin pohkeenväistöä ja siinä sivussa naureskeltiin ja muisteltiin menneitä. Sitten tajusin sen. Ensinnäkin pystyn puhumaan ja ratsastamaan yhtäaikaa! Siis nimenomaan ratsastamaan, etten vaan ajele vaan ratsastan ja suusta tulee muutakin kun valitusta, tuskaa ja tupinaa. Ja kyllä olen vaikea oppilas. Anteeksi Satu. :D Ja tulevat opettajat. Toinen asia mitä siinä tajusin, että kun ensimmäisen kerran aikoinaan pohkeenväistöä vähän kokeiltiin niin siitä tähän päivän kehitystä on tapahtunut ihan mahdottoman paljon! Pieniä asioita, mutta ihan uskomaton määrä. Istunta, kädet, jalat, katse, voin treenatessa hengittää (se oli minun mielestä alkuun mahdoton ajatus käyttää vatsalihaksia ja hengittää), pysyn hallitsemaan itseäni ja istumaan suorassa. KAIKESSA edellä mainituissa on edelleen kehitystä ja vaikka kuinka paljon, mutta ne on myös kehittynyt aivan järjettömän paljon.

Alkuun aina harjoitukset tapahtui niin, että Satu selitti harjoituksen ja minä ratsastin Satun luokse ja kysyin mitä minkäkin raajan pitää tehdä ja miksi. Nyt alan pikku hiljaa jo vähän hahmottaa jollakin järjellä enkä itseasiassa muista milloin viimeksi Satu on joutunut uudelleen ja uudelleen selittämään mitä milläkin osalla kehoa tehdään. Toki korjattavaa, muokattavaa ja harjoiteltavaa löytyy aina. Lisäksi onnistun pitämään itseäni jokseenkin suorassa enkä asettaessa aseta itseäni melkein sikiöasentoon satulassa. Tai jos meinaan niin tehdä osaan jo jotenkuten asian välillä itsekin huomata tai viimestään käskystä korjata. Yhdessä välissä kun muka korjasin en edes korjannut, koska en tajunnut itsekään kuinka rullalla olin. Myös niskapannan tuijotus on vähentynyt radikaalisti. Toki teen sitä edelleen ihan liikaa, mutta nykyään pystyn jo vähän nostamaan katsetta reitillekin ja kokoajan harjoittelen maastossakin katsomaan vuoronperään reittiä ja hevosta ja reittiäkin lähelle ja kauas.

Kehittyneiden ja opittujen isojen ja varsinkin pienten asioiden lista on loputon. Vielä loputtomampi lista on se kuinka niitä sekä pieniä että isoja asioita voidaan hioa, kehittää, harjoitella lisää ja parantaa. Pitkästä aikaa into on ihan huikean korkealla. Samalla päähän ässehti jonkunlainen järkikin olemaan. Se syttyi se lamppu ja vaikka olo on haikea ja hieman jännittääkin uuden opettajan etsiminen niin silti nyt on sellainen kutina, että tästä tulee ihan järjettömän hyvä vuosi. Kaikin puolin.

Lopuksi vielä viihdearvona meidän kehityksen kaarta kuvina.

Tämä samainen kuva on ollut esillä aiemminkin ja tulee olemaan esillä itselle muistutuksena vielä monet kerrat. Ainoa harmi ettei minulla ole kuvaa siitä minun "muna-asennosta" jota myös käytin ratsastukseen. Komee takakeno, kyynärkulmasta ei tietoakaan ja kantapää polettu niin alas että ihme on jos nilkkaan enään veri kiertää. Karmivaa. Älkää ratsastako noin, jookos?

Tässä on jo kehitystä alkanut tapahtua aika roimastikin. Kantapää on edelleen alhaalla mutta ei niin pahasti. Takakeno on vaihtunut ryhtiin tosin tuo taisi olla juuri sitä aikaa kun väkisin vedin selkää ihan käsittämättömälle notkolle. Ja Satu keskellä kenttää opettamassa. Aika tuttu näky.

Tässä kuva viime kesältä koulukisoista. Vähän "paskajäykkä" juu niin kuin olen kisoissa aina, mutta ero varsinkin ekaan ja tokaankin on aika huikea vai mitä? Toki olen hintsun etukenossa, jalustin on liian syvällä jalassa, kun se on mun seuraava henkilökohtainen sivutuotteena tullut "villitys" mistä yritän opetella pois. Kädet on jotenkin liian "myrtyssä" ja haaroissa. Silti.. Pitkä ja kivinen kehityksen polku takana ja vielä vaikka kuinka paljon edessä. Parempaan suuntaan on kuitenkin menty molemmat.

Kiitos Satu!