Harjoittelemaanhan tänne on tultu.

****************
Hox!
Tämä teksti koskee Ankkurilahden 1-tason koulukisoja, jotka oli 24.5. Tekstit ja kuvat tulee myöhässä, koska olen ollut laiska kuvaamaan pöytäkirjoja ja kirjoittamaan tekstin loppuun.
****************

Jälleen kerran harmitti, ärsytti ja ketutti kisoissa erittäin huonot tulokset ja suunnattoman huono menestys. Miksi näin? Mitä tapahtui? Kummassa vika? Mitä mä en huomaa/tajua? Kisoihin mennessä jännitti aikamoisesti. Olihan ne ekat entisen seuratason kisat. Nykyäänhän harjoitus ja seurataso on yhdessä 1-taso, mutta tiesin kyllä jo valmiiksi, että näihin kisoihin oli vähän panostettu. Oli ilmoittautuminenkin Kipan kautta ja kaikkea. Lisäksi pääsin ekaa kertaa vetämään Noaa uudella vinkalla ja kuinka tilava ja hyvä vedettävä se onkaan. Voin käsi sydämmellä sanoa, että "Heihei Purkki ei todellakaan tule ikävä!"

Ensimmäisessä verkassa Noa toimi kuin tauti. Se oli aivan mahtava enkä edes verkkaillut kovin mahottomia, koska se tuntui niin järjettömän hyvältä jo valmiiksi. Ajattelin, että kylläpäs perjantain hieronta on tehnyt poijjaasta notkean. Muutamia kohtia vain oli verkassa, joissa Noa punkkasi vähän vastaan ja ajattelin, että se tuppaa niissä kihnaamaan muulloinkin ja pistin sen oman jännitykseni piikkiin etten vain ratsasta kunnolla. Päätin kuitenkin, etten jää hinkkaamalla hinkkaamaan ettei Noa väsähdä.

Ei väsähtänyt ei, mutta silti Noa oli ensimmäisen radan ihan vetämätön vötkylä. Laukat sentään nousi vaan heikosti ja laukka oli hidasta, tahditonta, ponnetonta ja kaikin puolin huonoa. Enkä tajua mitä tapahtui. Missä vika? Jos yritti vähänkään lyhyempää muotoa se tyssäili entistä enemmän heti ja pohje oli ihan yhtä tyhjän kanssa. Ihan sama vaikka olisin tampannut Noaa kuin mummo tunkkasta mattoa ei se olisi muuttanut asiaa miksikään. Ainoa positiivinen oli se, että mieheni minulle tekemät ns "rälläkkäkannukset" toimi kuin unelma. Kerrankin kannukset pysty olemaan jalassa ilman että Noa olisi sätkinyt inhostuksesta.

Eka radan jälkeen sitten taluttelut ja jäähyttelyt molemmille ja Noalle pikkuisen melassia ja minulle kahvia ja pullaa. Sitten olikin aika lähteä verkkaamaan taas seuraavaa luokkaa varten. Verkkasin ensin hieman ja heti kun maneesiin tuli tilaa rälläsin Noalla laukalla ympäri maneesia molempiin suuntiin pari kierrosta, että saisin heräteltyä sitä vähän. Heräsihän se ja tuntui todella hyvältä. Täyskaarrot ja lävistäjälle menot missä pitäisi taipua vähän "tiukemmin" tuntui hankalalta, mutta ne on yleensäkin ollut hieman hankalampia ja minua jännitti tuossa vaiheessa jo aika paljon.

Sitten tulikin jo meidän vuoro mennä valmistautumaan. Eihän se enään siinä valmistautumisalueella enään liikkunut. Yhtään mihinkään. Pohje oli jälleen aivan yhtä tyhjän kanssa. Tiesin jo valmiiksi, että pojat me on hävitty tää peli. Ei se silti auttanut kuin yrittää parastaan. Noa ei liikkunut, taipunut ja siitä puuttu kaikki vähänenkin potku kokonaan. Laukka ei yrittänytkään nousta ja sen lisäksi Noa HIRNUI vähän väliä radalla. Välissä meinasin heittää jo kesken, koska jotenkin tuli tunne, että kaikki ei nyt ole ihan okei. Ratsastin kuitenkin radan loppuun, näytin poistuessa kuolaimet ja lähdin tippa linssissä kävelyttämään Noaa. Samalla mietin, että missä vika. Onneksi Tere oli mukana ja apuna juuri silloin kun tarvitsikin. Ehkä maailman paras kisahoitaja etten sanoisi. Hieman harmittaa ja hävettää moinen kiukku ja harmi näin jälkeenpäin.

Miksikö ne kiukut hävettää ja harmittaa? En huutanut ei, enkä haukkunut kisajärjestäjää (oli Ankkurilahdelle totuttuun tapaan erittäin hyvin järkätyt kisat), en mätkinyt enkä haukkunut hevosta myöskään, saati Tereäkään. Se hävettää ja harmittaa siksi, koska illalla kotona tajusin mistä tämä Noan ihmeellisyys johtui. Hieronnasta nimittäin. Noa hierottiin perjantaina ja vaikka saman tyyppinen "hieronnan jälkeinen liikkumattomuus" on tapahtunut ennenkin en jostain syystä sitä muistanut vaan ajattelin, että sehän on juuri hyvin notkea kisoihin. Ainoa vaan, että Herra Herkkis on hieronnan jälkeen ekana päivänä hellänä nahastaan ja lihaksistostaan, seuraavana päivänä lihaksisto on edelleen hellänä ja vielä kolmantenakin päivänä Noa on ollut hieman muhjua. Mietin tallilla Noan surkeaa ilmettä ja kun kotona se lamppu syttyi kävi todella sääliksi. Onneksi Noa ei ole pitkä vihaista tyyppiä, mutta silti se sai aika paljon herkkuja sitten hyvittelynä moisesta rääkistä.


Muistisääntö itselle: Varaa aina hieronta niin, että Noa saa sen kolme päivää sen jälkeen olla höllimmällä ja mielellään jopa ratsastamatta. Mikäli hieronta on jo varattu niin sitten jos kisat tai valkat sattuu liian lähelle niihi ei ilmottauduta.


Tähän loppuun vielä ko. kisojen pöytäkirjat, jotka eivät todellakaan ole kaunista katseltavaa.

Luokka 1b: Harrasteluokan Helppo C

Luokka 2: Helppo C:2

Kun se lamppu pitkästä aikaa syttyi.

Koko viime kesän, syksyn ja yli puoli talveakin olen ruikuttanut "ei me edistytä, me junnataan paikallaan, emmää ikinä opi" ja myöskin olen vakaasti uskonut, että yksinkertaisimmatkin asiat kentällä on liikaa vaadittu. Tottakai se vaikuttaa ratsastukseen jos siellä selässä itsekin ajattelee, että koko touhu on toivotonta ja pelkkä käynti on kuolemaksi ja laukannostoa voi tehdä vain ammattilaiset. Mielenkiintokin oli välissä jo todella heikkoa. Miksi enää ratsastaa, jos edes c-merkistä ei saa kuin rimaa hipoen hyväksytyn? Mikä järki?

Pikku hiljaa kuitenkin lamppu on tässä alkanut räpsähdellä. Kohta jo vilkkua koko ajan tiuhempaan ja tiuhempaan tahtiin. Samalla takaraivossa on painanut ajatus valmentajan muutosta Sveitsiin. Olen Satun puolesta onnellinen ja toivon Satulle ja hänen miehelleen kaikkea hyvää. Toki olen kateellinenkin, koska mitä vähääkään tiedän sveitsin maisemista ja ratsastuskulttuurista niin kelpaisi se minullekin. Toki tilanne on eri, koska minun elämä on täällä. Kylmässä, vihmovassa pohjolassa rakkaan mieheni, Noan, koirien ja lasten kanssa.

Ainoa ongelmakohta Satun muutossa on se että hän on sinnikkäästi jaksanut opettaa minua ja ratsuttaa Noaa jo... en itse asiassa edes muista monenko vuoden ajan... Täytynee ehkä jostain tarkistaa, mutta 3-4 vuotta ei taida heittää kovin kauas. Pari kertaa olen harmitellut, että "olisi pitänyt käydä viikoittain ja hiilautua maneesille huonoilla keleillä", mutta mitäpä suotta. Olen oppinut niin älyttömän paljon vuosien varrella, ettei sitä ihan heti uskoisi. Tajusin sen itsekin vasta tiistaina meidän viimeisissä treeneissä. Se lamppu todellakin taas syttyi.

Harjoiteltiin pohkeenväistöä ja siinä sivussa naureskeltiin ja muisteltiin menneitä. Sitten tajusin sen. Ensinnäkin pystyn puhumaan ja ratsastamaan yhtäaikaa! Siis nimenomaan ratsastamaan, etten vaan ajele vaan ratsastan ja suusta tulee muutakin kun valitusta, tuskaa ja tupinaa. Ja kyllä olen vaikea oppilas. Anteeksi Satu. :D Ja tulevat opettajat. Toinen asia mitä siinä tajusin, että kun ensimmäisen kerran aikoinaan pohkeenväistöä vähän kokeiltiin niin siitä tähän päivän kehitystä on tapahtunut ihan mahdottoman paljon! Pieniä asioita, mutta ihan uskomaton määrä. Istunta, kädet, jalat, katse, voin treenatessa hengittää (se oli minun mielestä alkuun mahdoton ajatus käyttää vatsalihaksia ja hengittää), pysyn hallitsemaan itseäni ja istumaan suorassa. KAIKESSA edellä mainituissa on edelleen kehitystä ja vaikka kuinka paljon, mutta ne on myös kehittynyt aivan järjettömän paljon.

Alkuun aina harjoitukset tapahtui niin, että Satu selitti harjoituksen ja minä ratsastin Satun luokse ja kysyin mitä minkäkin raajan pitää tehdä ja miksi. Nyt alan pikku hiljaa jo vähän hahmottaa jollakin järjellä enkä itseasiassa muista milloin viimeksi Satu on joutunut uudelleen ja uudelleen selittämään mitä milläkin osalla kehoa tehdään. Toki korjattavaa, muokattavaa ja harjoiteltavaa löytyy aina. Lisäksi onnistun pitämään itseäni jokseenkin suorassa enkä asettaessa aseta itseäni melkein sikiöasentoon satulassa. Tai jos meinaan niin tehdä osaan jo jotenkuten asian välillä itsekin huomata tai viimestään käskystä korjata. Yhdessä välissä kun muka korjasin en edes korjannut, koska en tajunnut itsekään kuinka rullalla olin. Myös niskapannan tuijotus on vähentynyt radikaalisti. Toki teen sitä edelleen ihan liikaa, mutta nykyään pystyn jo vähän nostamaan katsetta reitillekin ja kokoajan harjoittelen maastossakin katsomaan vuoronperään reittiä ja hevosta ja reittiäkin lähelle ja kauas.

Kehittyneiden ja opittujen isojen ja varsinkin pienten asioiden lista on loputon. Vielä loputtomampi lista on se kuinka niitä sekä pieniä että isoja asioita voidaan hioa, kehittää, harjoitella lisää ja parantaa. Pitkästä aikaa into on ihan huikean korkealla. Samalla päähän ässehti jonkunlainen järkikin olemaan. Se syttyi se lamppu ja vaikka olo on haikea ja hieman jännittääkin uuden opettajan etsiminen niin silti nyt on sellainen kutina, että tästä tulee ihan järjettömän hyvä vuosi. Kaikin puolin.

Lopuksi vielä viihdearvona meidän kehityksen kaarta kuvina.

Tämä samainen kuva on ollut esillä aiemminkin ja tulee olemaan esillä itselle muistutuksena vielä monet kerrat. Ainoa harmi ettei minulla ole kuvaa siitä minun "muna-asennosta" jota myös käytin ratsastukseen. Komee takakeno, kyynärkulmasta ei tietoakaan ja kantapää polettu niin alas että ihme on jos nilkkaan enään veri kiertää. Karmivaa. Älkää ratsastako noin, jookos?

Tässä on jo kehitystä alkanut tapahtua aika roimastikin. Kantapää on edelleen alhaalla mutta ei niin pahasti. Takakeno on vaihtunut ryhtiin tosin tuo taisi olla juuri sitä aikaa kun väkisin vedin selkää ihan käsittämättömälle notkolle. Ja Satu keskellä kenttää opettamassa. Aika tuttu näky.

Tässä kuva viime kesältä koulukisoista. Vähän "paskajäykkä" juu niin kuin olen kisoissa aina, mutta ero varsinkin ekaan ja tokaankin on aika huikea vai mitä? Toki olen hintsun etukenossa, jalustin on liian syvällä jalassa, kun se on mun seuraava henkilökohtainen sivutuotteena tullut "villitys" mistä yritän opetella pois. Kädet on jotenkin liian "myrtyssä" ja haaroissa. Silti.. Pitkä ja kivinen kehityksen polku takana ja vielä vaikka kuinka paljon edessä. Parempaan suuntaan on kuitenkin menty molemmat.

Kiitos Satu!