Kyllä! Olin eilen ja tänään vasta olenkin liekeissä keväästä. Mitkä ilmat! Mutta jotta koskaan ei maailman tasapaino järkkyisi ja ihmisiltä loppuisi valittamisen aiheet on keväässäkin oltava joku tuskansa, mutta mikä.. No niitähän on kaksikin. Tarhoista esiin sulava sonta, jota RIITTÄÄ ja irtoava talvikarva, jota sitäkin RIITTÄÄ. Tietenkin kun lumet sulaa lisää niin tulee lällyä ja sitä sitä vasta sitten riittääkin. Onko koskaan hyvä? No ei tietenkään.
Positiivistakin kuitenkin on. Noa on jo monta viikkoa saanut olla kaikki hyvät päivät loimetta ulkona ja on ollu melkoisen tyytyväinen sälli. Toki sitä mukaan kun auringon valo lisääntyy lähtee myös karvaa enempi, mutta toisaalta samalla on äärettömän hyvä syy harjata oikeasti ihan kunnolla. Lisäksi Noalla on kesäkarva niin sileä ja ohut, että irtoava karva ei ole ongelma, kun tiedän jo mitä sieltä alta kohta paljastuu.
Tarhastakin hain eilen heti tallille päästyäni kaksi kärryllistä sontaa pois ja voin sanoa, että niiden sieltä kärryyn lappaminen ei ollut iso homma. Oikeastaan senkun nakkeli vain. Kaikenlisäksi kun tietää, että tänään on sama homma edessä ja silti se ei näy missään se saattaisi heikompaa ja turhauttaa, mutta ei minua, koska jokainen kärryllinenkin on eteenpäin.
Inhottava asia eiliseltä kuitenkin on, että Noa on taas pikku hiljaa kasvatellu sen samaisen roilon kavioonsa minkä se yleensä on kasvattanut aina vain kesäisin. Nyt vaan vasemmassa etusessa se roilo alkaa sisäsyrjältä irvistellä aika inhan näköisesti. Jos jollakulla on tietoa mistä se voisi johtua niin minulle voisi kertoa oikein mielellään. Tässä nyt yritän pohtia mistä mokoma johtuu, mikä siihen auttaisi vai voiko sille tehdä oikein mitään. Mikä syy, mikä hoito, mikä muutos? Mikä sen alkoi aiheuttamaan ja mitä muuttamalla saisin sen joko pois tai hillittyä. Voisin tänään melkein tallilla ottaa kuvat kyseisistä roiloista, jos jollakulla sytyttäisi edes vähän mikä niihin voisi auttaa.
Biotiinia lisäsinkin jo iltaruokaan ja ajattelin antaa taas kuurina. Liekkö mitään isompaa apua, mutta kerran sitä tuossa nyt puoli purkkia on niin miksipä sitä ei olisi sama syötellä sitten poiskin. Tervakaviorasvaakin löytyisi, kun sain sen jostain kaupantekijäisenä, mutta se ei sinällään koko tökötti oikein sytytä. Tietenki yrittänyttä ei laiteta ja tuskin siitä haittaakaan enään on. Tervaakin löytyisi iso purkillinen ja mitä kaikkea vielä. uskon kyllä, että kaviot pysyy matkassa ihan normaalisti, mutta ei ne silti häävin näköiset ole ja jatkoa ajatellen olisi mukava tietää millä mokoman saisi pysymään poissa. Jälleen on siis hyvä syy oppia lisää hevosista. Noa mikä ihana koe-eläin.
Eilen, kun sovittiin maastoreissu tallinpitäjän kanssa odotellessa menin sitten kentälle hetkeksi. Alkuun ihan vain tietenkin käyntiä ja haettiin tuntumaa ja minä raajojani ja asentoani. Muutama volttia ja varmistus, että käynti toimii. Sitten aloin tehdä harjotusta ihan vain uralla, että toiseen päähän tein ennen kulmaa käynti-päädyssä pysähdys-käynti ja kulman jälkeen ravi. toiseen päätyyn tein sitten ennen kulmaa käynti-päädyssä pysähdys-pysähdyksestä suoraan ravi. Suuntaa vaihtaessa vaihdoin myös päädyt toisin päin. Edellä mainitun harjoituksen onnistuttua vaihdoin harjoituksen niin, että ennen kulmaa käynti-päädystä laukka-laukkaa kaksi pääty-ympyrää-pitkällä sivulla harjoitusravi ja toisessa päädyssä täyskaarto ja sitten sama setti toiseen suuntaan ja sitten molemmat setit toiseen päätyyn vielä molempiin suuntiin.
Täydellisiä suoritukset ei olleen, mutta edistys on huimaa, kun muistin minkälaista samoja harjoituksia oli tehdä esim. reilu vuosi sitten. Olin aivan tohkeissani kuinka hallittuja liikkeet oli ja kun itsekin kerrankin onnistuin pitämään itseni kasassa ja ja ja.. Voisin hehkuttaa noista vaikka maailman tappiin, mutta on aika mennä taas kehittymään lisää. Tai oikeastaan Noan on. Elikkäs Satu ratsuttaa Noan tänään.
Siispä mars mars tallia kohti!
Someday I'll learn how to ride.
torstai 4. huhtikuuta 2013
sunnuntai 17. maaliskuuta 2013
Tiedättekö sen tunteen, kun...
Jokaisen ihmisen suosikki systeemissä Facebookissa on paljon näitä "Tiedättekö sen tunteen kun...." ja sitten on jotain oikeen syvällistä ja jokaista koskettavaa.. noh.. Mullaki on kerranki semmonen..
Tiedättekö sen tunteen, kun hevoselle ensin laitetaan rokotukset ja siitä tulee muutaman päivän lepo, kun pääset liikutuksen makuun leikataan patteja (yks mahavyön kohdaltakin) ja siitä tulee lisää lepoa, sitten rokotetaan toisen kerran ja taas muutaman päivän lepo ja vieläpä rokotusta seuraavana päivänä hevonen on paskajäykkä ja mittari siellä persiessä pyöräytettynä näyttää 39,9C. Eikä siinä vielä kaikki. Juuri kun luulee olevansa voitolla ja kohta päästään normaaliin arkirytmiin ja on kaunis lauantaipäivä tulee tallilta puhelu (ei sillä kiitos vuokraajalle ilmoituksesta sillä soitto tuli kyllä juuri oikeasta asiasta, eikä liioitellen, muttei vähätellenkään), että Noalla on haava, eikä se astu jalallaan kunnolla. Siispä autoon ja tallille.
Älkää lapset lukeko, mutta voiko ihmistä enää enempää syvällisesti ja kirjaimellisesti RIEPOA ja ARGH! Onko tämä oikeasti todellista? Nyt kun se joutuu taas olemaan levossa sehän kerää virtaa itteensä ja mitä sitten tapahtuu? Se tappelee tarhassa ja repii lisää itteään. Tai ainakin kovasti ihmettelen, jos näin ei tapahdu.
Sinne meni siis maanantain ratsutus ja tunti TAAS. Sieltä tervetuloa lepopäivät ja kävelytyspäivät TAAS. Tervetuloa myös haavanhoito ja kaikki muu mukava. Jos nyt joku tulisi sanomaan tähän näin silmieni eteen "No mutta tiedätkös sen tunteen, kun oravalla on käpy jäässä?" Saattaisi sekä se kurre polonen, että sen pankkojäinen käpy löytyä jostain kurrelle varsinkin yllättävästä, mutta lämpimästä paikasta, josta kysyjä saattaisi olla jopa yllättyneempi kuin se kurre.
En myöskään halua kuunnella viisastelevia kommentteja siitä kuinka maan mato tasolla ollaan tai kuinka saatan sortua ylihuolehtimaan tai kuinka se on vaan harrastehevonen. Riipii se silti. Sitä paitsi kyse on silmäterästäni, eikä mistään lelusta. Sille ei tehdä mitä tahansa, sitä ei hoida kuka tahansa, sillä ei ratsasta kuka tahansa. Ja toki harrastehevonen eli ei on kisatavoitteet jo ensi kesällekin kuitenkin suht korkealla. Eikä ne kisatavoitteetkaan vaan ylipäätänsä ei tämmöiset naurata.
Se vielä lisää riepomisen määrää, että syksy meni reisille myös aika lahjakkaasti sekä vaivojen että kelien takia. Talvi on onneksi ollut suht suosiollinen ja kiitos pienelle kentän huoltotiimille. Ovat lananneet kenttää hyvinkin ahkerasti mistä pitää muistaa olla kiitollinen. Ja toki kaikesta huonostakin koituu jotain hyvääkin. Kuten se ettei voinut laittaa mahavyötä pakotti minut kentälle vääntämään koulua ilman satulaa, joka paransi huomattavasti tasapainoa ja itsevarmuutta mm. harjoitusravissa eli pointtini on se, että pitäisi muistaa ajatella, että kaikesta koituu jotain hyvää. Saanen epäillä mitä hyvää tästä koituu?
Noh.. Kohti huomista ja kohti toipumista. Näin ainakin pitää toivoa ja pitää lippu korkealla. Eikö vain?
Tiedättekö sen tunteen, kun hevoselle ensin laitetaan rokotukset ja siitä tulee muutaman päivän lepo, kun pääset liikutuksen makuun leikataan patteja (yks mahavyön kohdaltakin) ja siitä tulee lisää lepoa, sitten rokotetaan toisen kerran ja taas muutaman päivän lepo ja vieläpä rokotusta seuraavana päivänä hevonen on paskajäykkä ja mittari siellä persiessä pyöräytettynä näyttää 39,9C. Eikä siinä vielä kaikki. Juuri kun luulee olevansa voitolla ja kohta päästään normaaliin arkirytmiin ja on kaunis lauantaipäivä tulee tallilta puhelu (ei sillä kiitos vuokraajalle ilmoituksesta sillä soitto tuli kyllä juuri oikeasta asiasta, eikä liioitellen, muttei vähätellenkään), että Noalla on haava, eikä se astu jalallaan kunnolla. Siispä autoon ja tallille.
Älkää lapset lukeko, mutta voiko ihmistä enää enempää syvällisesti ja kirjaimellisesti RIEPOA ja ARGH! Onko tämä oikeasti todellista? Nyt kun se joutuu taas olemaan levossa sehän kerää virtaa itteensä ja mitä sitten tapahtuu? Se tappelee tarhassa ja repii lisää itteään. Tai ainakin kovasti ihmettelen, jos näin ei tapahdu.
Sinne meni siis maanantain ratsutus ja tunti TAAS. Sieltä tervetuloa lepopäivät ja kävelytyspäivät TAAS. Tervetuloa myös haavanhoito ja kaikki muu mukava. Jos nyt joku tulisi sanomaan tähän näin silmieni eteen "No mutta tiedätkös sen tunteen, kun oravalla on käpy jäässä?" Saattaisi sekä se kurre polonen, että sen pankkojäinen käpy löytyä jostain kurrelle varsinkin yllättävästä, mutta lämpimästä paikasta, josta kysyjä saattaisi olla jopa yllättyneempi kuin se kurre.
En myöskään halua kuunnella viisastelevia kommentteja siitä kuinka maan mato tasolla ollaan tai kuinka saatan sortua ylihuolehtimaan tai kuinka se on vaan harrastehevonen. Riipii se silti. Sitä paitsi kyse on silmäterästäni, eikä mistään lelusta. Sille ei tehdä mitä tahansa, sitä ei hoida kuka tahansa, sillä ei ratsasta kuka tahansa. Ja toki harrastehevonen eli ei on kisatavoitteet jo ensi kesällekin kuitenkin suht korkealla. Eikä ne kisatavoitteetkaan vaan ylipäätänsä ei tämmöiset naurata.
Se vielä lisää riepomisen määrää, että syksy meni reisille myös aika lahjakkaasti sekä vaivojen että kelien takia. Talvi on onneksi ollut suht suosiollinen ja kiitos pienelle kentän huoltotiimille. Ovat lananneet kenttää hyvinkin ahkerasti mistä pitää muistaa olla kiitollinen. Ja toki kaikesta huonostakin koituu jotain hyvääkin. Kuten se ettei voinut laittaa mahavyötä pakotti minut kentälle vääntämään koulua ilman satulaa, joka paransi huomattavasti tasapainoa ja itsevarmuutta mm. harjoitusravissa eli pointtini on se, että pitäisi muistaa ajatella, että kaikesta koituu jotain hyvää. Saanen epäillä mitä hyvää tästä koituu?
Noh.. Kohti huomista ja kohti toipumista. Näin ainakin pitää toivoa ja pitää lippu korkealla. Eikö vain?
tiistai 12. maaliskuuta 2013
Rokotettu! Vihdoin!
Tai no jos ihan pilkun tarkkoja ollaan niin "ravirokotettu", koska vielä täytyy 4-6kk:n päästä käydä laittamassa toinen tehoste ja sen jälkeen päästään rokottamaan vuosittain. Nyt on kuitenkin saatu se ensimmäinen ja toinen laitettua ja jos intoudutaan vaikkapas koelähtö tässä ajamaan ei enää ole rokotukset esteenä. Joten varoitus Oulun raviväki me jakomielitautiset olemma vapaalla jalalla taas! Toisen tehosteen käyn tietenkin laittamassa, kun sen aika tulee niin saadaan kisata ratsikisoissakin, kun tuo ravitouhu nyt ei ole se pääasiallinen tavoite. Se on enempikin vaan mielenoikku, joka tuli, kun Noa polki treeneissä niin himpskatin hyvää ravia tulemaan.
Onneksi tajusin, että Elliot on menossa starttiin Oulun eilisiin iltaraveihin ja Noa vois tuurilla päästä samalla kyydillä käymään siellä klinikalla pistettävänä.Onnistuihan se ja avot! Kerrankin joku meni niin kuin elokuvissa. Toki asiaa paransi vielä se, että Elliot voitti eilen hienosti ja paransi ennätystäänkin aika raposasti. Oli jännittävä seurata miten käy, koska jo heti startin alkumatkasta näytti, että jos mitään hälyyttävää ei tapahdu se pikku palleroinen päräyttää voiton. Pienestä sitä voi ihminen olla ilonen.
Ainoa pieni haitta mitä rokottamisesta tulee on se, että Noa ei saa nyt muutamaan päivään hiota ollenkaan, mutta jos ei lämpöä nosta tai mitään muutakaan ilmene olen jo keksinyt kehittäviä harjoituksia siksi aikaa. Ei passaa jäädä tuleen makaamaan hetkeksikään. Tarkoitus olisi siis mennä erilaisia puomiharjoituksia käynnissä, voltteja, siirtymiä käynnistä pysähdykseen ja ylipäänsä tutkiskella omaa istuntaa siinä samalla ja pyrkiä saamaan tuet, lihakset, raajat sun muut sieltä sun täältä toimimaan niin kuin niiden pitäisi. Tasapainon ja rentouden takia ja hauskuuden myöskin naistensatulassa mennään taas eessun taassun ja ympäri ämpäri.
Nytpä siis tallille pällistelemään ja tuuskailemaan. Jospa tuo pakkanenkin laskisi tässä vielä hippasen.
Onneksi tajusin, että Elliot on menossa starttiin Oulun eilisiin iltaraveihin ja Noa vois tuurilla päästä samalla kyydillä käymään siellä klinikalla pistettävänä.Onnistuihan se ja avot! Kerrankin joku meni niin kuin elokuvissa. Toki asiaa paransi vielä se, että Elliot voitti eilen hienosti ja paransi ennätystäänkin aika raposasti. Oli jännittävä seurata miten käy, koska jo heti startin alkumatkasta näytti, että jos mitään hälyyttävää ei tapahdu se pikku palleroinen päräyttää voiton. Pienestä sitä voi ihminen olla ilonen.
Ainoa pieni haitta mitä rokottamisesta tulee on se, että Noa ei saa nyt muutamaan päivään hiota ollenkaan, mutta jos ei lämpöä nosta tai mitään muutakaan ilmene olen jo keksinyt kehittäviä harjoituksia siksi aikaa. Ei passaa jäädä tuleen makaamaan hetkeksikään. Tarkoitus olisi siis mennä erilaisia puomiharjoituksia käynnissä, voltteja, siirtymiä käynnistä pysähdykseen ja ylipäänsä tutkiskella omaa istuntaa siinä samalla ja pyrkiä saamaan tuet, lihakset, raajat sun muut sieltä sun täältä toimimaan niin kuin niiden pitäisi. Tasapainon ja rentouden takia ja hauskuuden myöskin naistensatulassa mennään taas eessun taassun ja ympäri ämpäri.
Nytpä siis tallille pällistelemään ja tuuskailemaan. Jospa tuo pakkanenkin laskisi tässä vielä hippasen.
perjantai 8. maaliskuuta 2013
Ratsastuksen ihanuus ja tuskanen vaikeus.
Paljonko tietoutta ratsastuksesta tarvii niin, että siinä kehittyy? Jos yrittää siis tehdä kaiken oikein ja opetella asiat niin, että joskus vielä edistytäänkin, eikä yritä käyttää gramaaneja, olympioita, rullaamista tai mitään muutakaan jonkun sairaan ihmisen keksimiä virityksiä. Psst! Gramaanit itseasiassa oli jossain vanhassa varustekirjassa tai jossain tehty näyttelyohjiksi, eikä hevosen kiusaus ja kurppaus remmeiksi. Näyttelyohjina voivat ollakin ihan kätevät kieltämättä, mutta ei niitä muuten kenenkään tarvisi hevoselleen kurpata. Olympiasta taas sanotaan, että olympialla voi ratsastaa vain tarpeeksi taitava ratsastaja. Kysymys: Jos on tarpeeksi taitava ratsastaja ja osaa tarpeeksi hyvin ratsastaa mihin tarvitsee olympiaa? Miksi sillon ei ratsasta normaali kuolaimella ennemmin ja käytä tätä toista hevosen rääkkäysvälinettä vaikkapa pähkinänsärkijänä? Lienevätkö siihenkään hyvät saati mistään kokoisin?
Koko tämä ajatus siis lähti tuosta aiempien viikkojen ja vieläkin vähän kaivelevasta epätoivon hetkestä, kun ei meinaa oppia niin ei vain meinaa oppia. On siihen osakseen syynsäkin. Viime aikainen rahattomuuteni on vakaasti rajoittanut tunneilla käymistä ja senhän tietää, että se vaikuttaa suoraan kehityksen hyytymiseen. Lisäksi on tässä ollut nämä sarkoidihommat ja kaikki muutkin syltyt. Se lieneekin juuri se syy miksi välillä hiipii epätoivo puseroon. Pahin kulmakivi tällä hetkellä on asetus ja satulassa suorana vakaana pysyminen. Tilanne kun on se että asettaessa minä asetun ja Noa menee tönkkönä suoraan. Lisäksi mun kädet on ihan liian hitaat myötäämään, mikä sekin tuo oman ongelmansa asiaan. Valehtelisin, jos väittäisin, etteikö välillä olisi jopa luovutus käynyt mielessä. Pieni ajatus, josko me sittenkin vaan jatkettaisiin puskailua ilman mitään tavoitteita? Ei! Sitten onneksi sisu aina huutaa takaraivosta "Sinä ET luovuta! Sinä ET anna nyt periksi!" ja sitten taas mennään.
Siispä jatkamme harjoittelua, harjoittelua ja harjoittelua. Eilen olin Pulliaisen Mintun luennolla Tupoksessa ja siellä puhuttiin ihan perusratsastuksesta. Koin taas valaistuksia valaistusten perään ja välissä tuntui jo, että voi ei sitä työnmäärää ei voi käsittää mikä on edessä päin. Toki joku pieni etu on siinä, etten vain räpellä siellä ja luule osaavani täydellisesti, koska se ei olisi yhtään hyvä asia kenellekään osapuolelle. Varsinkaan Noalle.
Tietenkään ei passaa painua täysin surkeuden alhoon ja jäähä vain tuleen makaamaan vaan pitää iloita myös pienistä saavutuksista. Tai niistä saavutuksista, jotka voivat toisille olla hyvinkin pieniä, mutta itselle ne ovat valtavia. Kuten esimerkiksi maanantain ratsastushan meni pitkästä aikaa ihan järjettömän hyvin. Tiistaina tein elämäni pienen erävoiton ja kymmenen vuoden tauon jälkeen laukkasin kentällä ilman satulaa. Maanantaina oli erävoitto myös saada pitkästä aikaa Noalle kurpattua mahavyö niin pääsi tekemään töitä satulan kera ylipäätänsäkin. Toki tiistaina tuli myös epätoivon asia vastaan, minkä takia itseasiassa me laukattiinkin, nimittäin asetus. Oppiiko sitä ikinä? Ja jos oppii niin milloin? Suoralla tiellä asettaessa minä kurppaannun mutkalle asetin sitten sisälle eli ulos ja Noa lompsii suoraan. Sen lisäksi vaikka mulla aivot huutaa, että "Myötää jo!" käsi myötää vasta puolen kierroksen päästä. Noa raukka. Anteeksi kaikki sekavat signaalini mitä sieltä selästä sohvellan. Koita kestää!
Toki on myös hyviä asioita mitä olen oppinut tässä ymmärtämään. Kuten jos alkaa tarpeeksi molemmat väsymään niin äkkiä lopetetaan hyvään suoritukseen ja kentältä pois. Ahneella on se sontainen loppu niin kuin sanotaan. Toiseksi, vaikka olisi ollut vain 5 minuuttia kentällä ja alkaa kypsyttää ja ärsyttää ja mikään ei onnistu. Äkkiä pois sieltä kentältä ja vaikka maastoon. Turhautuneena, pahana päivänä (oli se kummalla tahansa), eikä edes puoliksi huonolla fiiliksellä kannata tehdä mitään, koska siitä on enempi haittaa kuin hyötyä. Tässä välissä joku varmaan ajattelee, että "hah itsestään selvyyksiä urpo!". En kuitenkaan olisi ihan niin varma. Tässä vuosien varrella olen nähnyt siellä sun täällä silloin tällöin turhautumistaan hevostaan mätkiviä ratsastajia, jotka huutavat ja kiukkuavat, koska ei suju, mutta silti yritetään ährätä, vaikka näkee kilometrin päähän, ettei sille päivää tulekaan sujumaan. Kiskotaan, revitään, potkitaan mätkitään, huudetaan ja heilutaan sieltä selästä ja polle poloinen on hukassa, että mistäs nyt tulee ja miksi pitää rympätä, jos ei suju.
Tiedän, että nyt joka toinen ajattelee "en minä ainakaan ole ikinä tehnyt noin." Etkö? Voitko vannoa ja vakuutta vai eikö vain kanttisi kestä myöntää? Minä voin myöntää. Olen sortunut montakin kertaa siihen "kun ei tämä nyt, kun tämä vaan pelleilee ja pyllyilee ja testailee ja ja ja ja" STOP! Miksi kaikki virheet pitää oppia kantapään kautta? Kun aloin tajuta, että on vain huono päivä kihnuttaa siellä kentällä ja mikään ei suju, tein muutama kertaa ratkaisuksi jopa sen, että ravasin tai kerran peräti laukkasin suoraan kentältä pois ja lähdin maastoon ihan puhtaasti humputtelemaan ja tuulettamaan kummankin päätä. Ensimmäinen jota siitä pelleilystä tai pyllyilystä syytetään ei ole se hevonen vaan se joka on siellä satulan ja kypärän välissä. Eli seuraavan kerran, kun tekee mieli mätkiä jätä se hevonen vielä hetkeksi sinne tarhaan, mene kentälle ja huuda itsellesi ja mätki itseäsi ja sitten vasta hae se hevonen ja lähde maastoon sen kanssa.
Ei noiden kanssa aina tarvitse kaikkea tehdä kuitenkaan niin kehityksen hulluuden kiilto silmissä ja asetettujen treenisuunnitelmien tai tavoiteharjoitusten mukaisesti. Välillä saa ja pitääkin humputella. Laukkailla maastossa, käppäillä puskissa, kesällä kahlailla ja uidakin. Vaikkei se välttämätä juuri sillä hetkellä kehittäisi oikeastaan juurikaan mitään.
Eikö vain?
Koko tämä ajatus siis lähti tuosta aiempien viikkojen ja vieläkin vähän kaivelevasta epätoivon hetkestä, kun ei meinaa oppia niin ei vain meinaa oppia. On siihen osakseen syynsäkin. Viime aikainen rahattomuuteni on vakaasti rajoittanut tunneilla käymistä ja senhän tietää, että se vaikuttaa suoraan kehityksen hyytymiseen. Lisäksi on tässä ollut nämä sarkoidihommat ja kaikki muutkin syltyt. Se lieneekin juuri se syy miksi välillä hiipii epätoivo puseroon. Pahin kulmakivi tällä hetkellä on asetus ja satulassa suorana vakaana pysyminen. Tilanne kun on se että asettaessa minä asetun ja Noa menee tönkkönä suoraan. Lisäksi mun kädet on ihan liian hitaat myötäämään, mikä sekin tuo oman ongelmansa asiaan. Valehtelisin, jos väittäisin, etteikö välillä olisi jopa luovutus käynyt mielessä. Pieni ajatus, josko me sittenkin vaan jatkettaisiin puskailua ilman mitään tavoitteita? Ei! Sitten onneksi sisu aina huutaa takaraivosta "Sinä ET luovuta! Sinä ET anna nyt periksi!" ja sitten taas mennään.
Siispä jatkamme harjoittelua, harjoittelua ja harjoittelua. Eilen olin Pulliaisen Mintun luennolla Tupoksessa ja siellä puhuttiin ihan perusratsastuksesta. Koin taas valaistuksia valaistusten perään ja välissä tuntui jo, että voi ei sitä työnmäärää ei voi käsittää mikä on edessä päin. Toki joku pieni etu on siinä, etten vain räpellä siellä ja luule osaavani täydellisesti, koska se ei olisi yhtään hyvä asia kenellekään osapuolelle. Varsinkaan Noalle.
Tietenkään ei passaa painua täysin surkeuden alhoon ja jäähä vain tuleen makaamaan vaan pitää iloita myös pienistä saavutuksista. Tai niistä saavutuksista, jotka voivat toisille olla hyvinkin pieniä, mutta itselle ne ovat valtavia. Kuten esimerkiksi maanantain ratsastushan meni pitkästä aikaa ihan järjettömän hyvin. Tiistaina tein elämäni pienen erävoiton ja kymmenen vuoden tauon jälkeen laukkasin kentällä ilman satulaa. Maanantaina oli erävoitto myös saada pitkästä aikaa Noalle kurpattua mahavyö niin pääsi tekemään töitä satulan kera ylipäätänsäkin. Toki tiistaina tuli myös epätoivon asia vastaan, minkä takia itseasiassa me laukattiinkin, nimittäin asetus. Oppiiko sitä ikinä? Ja jos oppii niin milloin? Suoralla tiellä asettaessa minä kurppaannun mutkalle asetin sitten sisälle eli ulos ja Noa lompsii suoraan. Sen lisäksi vaikka mulla aivot huutaa, että "Myötää jo!" käsi myötää vasta puolen kierroksen päästä. Noa raukka. Anteeksi kaikki sekavat signaalini mitä sieltä selästä sohvellan. Koita kestää!
Toki on myös hyviä asioita mitä olen oppinut tässä ymmärtämään. Kuten jos alkaa tarpeeksi molemmat väsymään niin äkkiä lopetetaan hyvään suoritukseen ja kentältä pois. Ahneella on se sontainen loppu niin kuin sanotaan. Toiseksi, vaikka olisi ollut vain 5 minuuttia kentällä ja alkaa kypsyttää ja ärsyttää ja mikään ei onnistu. Äkkiä pois sieltä kentältä ja vaikka maastoon. Turhautuneena, pahana päivänä (oli se kummalla tahansa), eikä edes puoliksi huonolla fiiliksellä kannata tehdä mitään, koska siitä on enempi haittaa kuin hyötyä. Tässä välissä joku varmaan ajattelee, että "hah itsestään selvyyksiä urpo!". En kuitenkaan olisi ihan niin varma. Tässä vuosien varrella olen nähnyt siellä sun täällä silloin tällöin turhautumistaan hevostaan mätkiviä ratsastajia, jotka huutavat ja kiukkuavat, koska ei suju, mutta silti yritetään ährätä, vaikka näkee kilometrin päähän, ettei sille päivää tulekaan sujumaan. Kiskotaan, revitään, potkitaan mätkitään, huudetaan ja heilutaan sieltä selästä ja polle poloinen on hukassa, että mistäs nyt tulee ja miksi pitää rympätä, jos ei suju.
Tiedän, että nyt joka toinen ajattelee "en minä ainakaan ole ikinä tehnyt noin." Etkö? Voitko vannoa ja vakuutta vai eikö vain kanttisi kestä myöntää? Minä voin myöntää. Olen sortunut montakin kertaa siihen "kun ei tämä nyt, kun tämä vaan pelleilee ja pyllyilee ja testailee ja ja ja ja" STOP! Miksi kaikki virheet pitää oppia kantapään kautta? Kun aloin tajuta, että on vain huono päivä kihnuttaa siellä kentällä ja mikään ei suju, tein muutama kertaa ratkaisuksi jopa sen, että ravasin tai kerran peräti laukkasin suoraan kentältä pois ja lähdin maastoon ihan puhtaasti humputtelemaan ja tuulettamaan kummankin päätä. Ensimmäinen jota siitä pelleilystä tai pyllyilystä syytetään ei ole se hevonen vaan se joka on siellä satulan ja kypärän välissä. Eli seuraavan kerran, kun tekee mieli mätkiä jätä se hevonen vielä hetkeksi sinne tarhaan, mene kentälle ja huuda itsellesi ja mätki itseäsi ja sitten vasta hae se hevonen ja lähde maastoon sen kanssa.
Ei noiden kanssa aina tarvitse kaikkea tehdä kuitenkaan niin kehityksen hulluuden kiilto silmissä ja asetettujen treenisuunnitelmien tai tavoiteharjoitusten mukaisesti. Välillä saa ja pitääkin humputella. Laukkailla maastossa, käppäillä puskissa, kesällä kahlailla ja uidakin. Vaikkei se välttämätä juuri sillä hetkellä kehittäisi oikeastaan juurikaan mitään.
Eikö vain?
maanantai 4. maaliskuuta 2013
Vihdoin satulalla.
Noalta leikattiin jo 14.2. pois ne kolme sarkoidia. Yksi leikkauskohtahan on vasemmalla puolella juuri mahavyön kohdalla. Tikit laitettiin sulavat, mutta jostan syystä solmut ei ole lähtenyt aikaisemmin pois kuin vasta jossain välissä eilisen talleilun jälkeen oli lähtenyt toinen sykkyrä ja sitten tänään sais sen toisenkin irti, kun se oli vain semmoisessa rumimömmössä kiinni siinä. Lätkäisin paljon Helosania ruvet päälle suojaksi, satula selkään ja menoksi. Voin kertoa, että oli jo valmiiksi huumaava olo. Vihdoinkin! Toki samalla kyti takaraivossa ajatus, kunhan se ei ärtyisi ja intoutuisi siitä millekkään kasvustolle tai pöpöille alttiiksi.
Mentiin kentälle ja kentällä oli pari estettä, joita Noa katsoi onnessaan "Hypätäänkö me? Jee!". Taisi olla pienehkö pettymys, kun minä halusinkin vääntää koulua. Ilman satulaa ratsastus oli tehnyt terää tasapainolle ja auttanut huimasti harjoitusravin rentoudessa. Toki kaukana priimastahan se vielä on, mutta jalat ja hanuri oli jo paljon rennommat ja pystyin välillä jopa rentouttamaan niitä uudestaan lisää ilman, että koko paketti olisi levinnyt. Muutamia askeleita meni jopa ihmeen hyvinkin tähän astiseen verrattain. Toki suoraan ei alettu ravaamaan vaan ensin tehtiin käynnissä voltteja, lävistäjiä sun muuta yksinkertaista ja yritin vähän mietiskellä käsiä, tuntumaa, istuntaa. Kaikki tuntui taas kovin oudolta. Samalla heräsi ajatus "Pitäisiköhän täällä kentällä viettää taas jatkossa vähän enempi aikaa?". Saattaisi olla otollista. Vaikka voin vannoa, että maastoilutauko ja pakon edessä tuommoinen kokonaisvaltainenkin tauko tekee terää.
Pakon edessä ilman satulaa treenaaminenkin tekee ihmeitä, jos on tämmöinen epävarma jännittäjä nössykkä niin kuin minä.Naistensatulassa ratsastus ilman satulaa auttaa ihmeesti tasapainoon. Siksiköhän sitä tehtiin sillon rapiat kymmenen vuotta sitten leireilläkin? Vai oliko se vaan se viihdearvo ja lapsille hauskuus tehdä aina välillä jotain erilaista? Tiedä häntä, mutta hyödyllistä joka tapauksessa suosittelen erittäin lämpimästi. Kun meni naisten satulassa vähän ja teki voltin tahi kaksikin suuntaansa normaalisti ratsastus ilman satulaa oli ihmeenkin paljon helpompaa het kerrasta. Tuossa pitää vaan muistaa sitten harjoitella yhtä paljon ja samoja asioita kumpaankin suuntaan. Mutta kun selviytyi naistensatula harjoituksista oli harjoitusravikin ilman satulaa paljon helpomman tuntoista ja jännitystä paljon vähemmän. Ilmeisesti ratsastuksessa joku pieni turhankin tuntoinen ja hieman hömpähtävä harjoitus voikin olla yllättävän hyödyllistä. Voisinkin ottaa ilman satulaa ratsastuksen ihan vakio liikutusmuodoksi silloin tällöin. Kerran viikossa tai kerran kahdessa viikossa voisi olla aika ok? Olen nimittäin kuullut, että liikaa jos treenaa ilman satulaa keikahtaa istunta herkästi väärää asentoon ja sitä en tähän pakettiin halua vielä lisäksi, koska minun istunnassa noita vikoja on ihan kiitettävästi omastakin takaa. Huomenna tosin ajattelin mennä ilman satulaa, ettei ihan vieläkään tulisi jatkuvasti satulavyötä kurpattua siihen mahan ympärille. Uskoisin, että sen satulan sinne selkään ehtii tässä vielä punomaan kerran jos toisenkin tällekin kuulle vielä.
Käynnin jälkeen vuorossa oli harjoitusravi ja siinä kans ihan perus tylsähköjä voltteja ja lävistäjiä. Enempi hakua tuntumaan, istuntaan, istunnan joskus vielä tulevaan suoremmuuteen. En uskalla sanoa suoruuteen, koska en ole ihan varma tuleeko se koskaan tapahtumaan, vaikka tavoite on kova. Seuraavaksi otettiin kevyt ravi ja jälleen voltit ja lävistäjät ja lisäksi tehtiin poikittaissuunnassa kenttää kasia ja vähän mietiskelin ja haeskelin kokoajan mitä mun kroppa, kädet, pää, jalat ja kaikki tekee kaarteissa ja missä on menty vikaan. Koin taas semmoisen pikku valaistumisen sillä kauniilla hetkellä, kun harjoitusravissa yksi voltti meni ihan totaalisen reisille. Jotain perusteista on unohtunut! Senkin ruoja! Tajusin osa tekijän miksi pelkät voltit on tuntunut välillä ylivoimaisilta. Olen nimittäin kehittänyt itselleni suurimman osan volteista kääntää kroppaa ihan väärällä tavalla! Mitenhän Satulla pitää pokka tunteja pitäessä. Näytän varmaan Klonkun, Guasimodon ja pottusäkin rakkaudella laaditulta risteytykseltä siellä selässä. Mahtaa olla paikka paikoin kamala näky. Siispä ilmeisesti perusteita ei voi painottaa koskaan tarpeeksi. Tuleeko siitä sitten koskaan valmista? Ei todellakaan. Olen tasolla huikean helppo Ö ja voin jo nyt kertoa käsi sydämmellä. Ei siitä ei tule koskaan valmista. Kun luulee oppineensa kaiken tai edes paljon voi havaita, ettei olekaan oppinut oikeastaan yhtään mitään.
Tämän päivän ratsastuksessa tapahtui vielä lisääkin, mutta kello alkaa olla paljon ja tämä kirjoitus nyt jo turhankin pitkä, joten kerron tarkemmin nuo parhaiten menneet ja lopusta paljastan vain. Laukkaharjoituksissakin tuli valaistuksia, mutta ne eivät menneet ihan putkeen. Yksi pääty-ympyrä itseasiassa päätyi tarkoituksettomaan hyppyyn, kun minä sähläsin todenteolla ja sitten vielä kävin vähän hitaalla. Toki positiivista oli kuitenkin se, että Noa meni sille max 40cm ristikolle intopiukeana ja kerranki minä hyppäsin ilman sydämentykytyksiä ja hyperventilaatiota. Sitten otettiin vielä muutama hyvänmielen hypähdys ja voin paljastaa, että rälläteltiin tallitiellä pikku pätkä kuin heikkomieliset. Noalle ei tullut kuin ihan pikku hiki ja kumpikin oli päivän lenkin jälkeen oikeenkin tyytyväisiä. Toki voisin sanoa, että minä olin enemmän tohkeissani, koska loppujen lopuksi koko touhu oli niin paljon taas valaistuksia täynnä, Noa oli ihan mahtavalla päällä ja minä jopa kutakuineen onnistuinkin jossain ja sain toivon kipinän voittaa pelkoni vielä joku päivä. Voiko parempaa päivää enään toivoa? Aurinkokin paistoi oikein kauniisti juuri sopivasti lenkin aikana.
Lopuksi vielä lässytys. Ihana, ihanempi ja ihanin maailman paras poni Noa!
Mentiin kentälle ja kentällä oli pari estettä, joita Noa katsoi onnessaan "Hypätäänkö me? Jee!". Taisi olla pienehkö pettymys, kun minä halusinkin vääntää koulua. Ilman satulaa ratsastus oli tehnyt terää tasapainolle ja auttanut huimasti harjoitusravin rentoudessa. Toki kaukana priimastahan se vielä on, mutta jalat ja hanuri oli jo paljon rennommat ja pystyin välillä jopa rentouttamaan niitä uudestaan lisää ilman, että koko paketti olisi levinnyt. Muutamia askeleita meni jopa ihmeen hyvinkin tähän astiseen verrattain. Toki suoraan ei alettu ravaamaan vaan ensin tehtiin käynnissä voltteja, lävistäjiä sun muuta yksinkertaista ja yritin vähän mietiskellä käsiä, tuntumaa, istuntaa. Kaikki tuntui taas kovin oudolta. Samalla heräsi ajatus "Pitäisiköhän täällä kentällä viettää taas jatkossa vähän enempi aikaa?". Saattaisi olla otollista. Vaikka voin vannoa, että maastoilutauko ja pakon edessä tuommoinen kokonaisvaltainenkin tauko tekee terää.
Pakon edessä ilman satulaa treenaaminenkin tekee ihmeitä, jos on tämmöinen epävarma jännittäjä nössykkä niin kuin minä.Naistensatulassa ratsastus ilman satulaa auttaa ihmeesti tasapainoon. Siksiköhän sitä tehtiin sillon rapiat kymmenen vuotta sitten leireilläkin? Vai oliko se vaan se viihdearvo ja lapsille hauskuus tehdä aina välillä jotain erilaista? Tiedä häntä, mutta hyödyllistä joka tapauksessa suosittelen erittäin lämpimästi. Kun meni naisten satulassa vähän ja teki voltin tahi kaksikin suuntaansa normaalisti ratsastus ilman satulaa oli ihmeenkin paljon helpompaa het kerrasta. Tuossa pitää vaan muistaa sitten harjoitella yhtä paljon ja samoja asioita kumpaankin suuntaan. Mutta kun selviytyi naistensatula harjoituksista oli harjoitusravikin ilman satulaa paljon helpomman tuntoista ja jännitystä paljon vähemmän. Ilmeisesti ratsastuksessa joku pieni turhankin tuntoinen ja hieman hömpähtävä harjoitus voikin olla yllättävän hyödyllistä. Voisinkin ottaa ilman satulaa ratsastuksen ihan vakio liikutusmuodoksi silloin tällöin. Kerran viikossa tai kerran kahdessa viikossa voisi olla aika ok? Olen nimittäin kuullut, että liikaa jos treenaa ilman satulaa keikahtaa istunta herkästi väärää asentoon ja sitä en tähän pakettiin halua vielä lisäksi, koska minun istunnassa noita vikoja on ihan kiitettävästi omastakin takaa. Huomenna tosin ajattelin mennä ilman satulaa, ettei ihan vieläkään tulisi jatkuvasti satulavyötä kurpattua siihen mahan ympärille. Uskoisin, että sen satulan sinne selkään ehtii tässä vielä punomaan kerran jos toisenkin tällekin kuulle vielä.
Käynnin jälkeen vuorossa oli harjoitusravi ja siinä kans ihan perus tylsähköjä voltteja ja lävistäjiä. Enempi hakua tuntumaan, istuntaan, istunnan joskus vielä tulevaan suoremmuuteen. En uskalla sanoa suoruuteen, koska en ole ihan varma tuleeko se koskaan tapahtumaan, vaikka tavoite on kova. Seuraavaksi otettiin kevyt ravi ja jälleen voltit ja lävistäjät ja lisäksi tehtiin poikittaissuunnassa kenttää kasia ja vähän mietiskelin ja haeskelin kokoajan mitä mun kroppa, kädet, pää, jalat ja kaikki tekee kaarteissa ja missä on menty vikaan. Koin taas semmoisen pikku valaistumisen sillä kauniilla hetkellä, kun harjoitusravissa yksi voltti meni ihan totaalisen reisille. Jotain perusteista on unohtunut! Senkin ruoja! Tajusin osa tekijän miksi pelkät voltit on tuntunut välillä ylivoimaisilta. Olen nimittäin kehittänyt itselleni suurimman osan volteista kääntää kroppaa ihan väärällä tavalla! Mitenhän Satulla pitää pokka tunteja pitäessä. Näytän varmaan Klonkun, Guasimodon ja pottusäkin rakkaudella laaditulta risteytykseltä siellä selässä. Mahtaa olla paikka paikoin kamala näky. Siispä ilmeisesti perusteita ei voi painottaa koskaan tarpeeksi. Tuleeko siitä sitten koskaan valmista? Ei todellakaan. Olen tasolla huikean helppo Ö ja voin jo nyt kertoa käsi sydämmellä. Ei siitä ei tule koskaan valmista. Kun luulee oppineensa kaiken tai edes paljon voi havaita, ettei olekaan oppinut oikeastaan yhtään mitään.
Tämän päivän ratsastuksessa tapahtui vielä lisääkin, mutta kello alkaa olla paljon ja tämä kirjoitus nyt jo turhankin pitkä, joten kerron tarkemmin nuo parhaiten menneet ja lopusta paljastan vain. Laukkaharjoituksissakin tuli valaistuksia, mutta ne eivät menneet ihan putkeen. Yksi pääty-ympyrä itseasiassa päätyi tarkoituksettomaan hyppyyn, kun minä sähläsin todenteolla ja sitten vielä kävin vähän hitaalla. Toki positiivista oli kuitenkin se, että Noa meni sille max 40cm ristikolle intopiukeana ja kerranki minä hyppäsin ilman sydämentykytyksiä ja hyperventilaatiota. Sitten otettiin vielä muutama hyvänmielen hypähdys ja voin paljastaa, että rälläteltiin tallitiellä pikku pätkä kuin heikkomieliset. Noalle ei tullut kuin ihan pikku hiki ja kumpikin oli päivän lenkin jälkeen oikeenkin tyytyväisiä. Toki voisin sanoa, että minä olin enemmän tohkeissani, koska loppujen lopuksi koko touhu oli niin paljon taas valaistuksia täynnä, Noa oli ihan mahtavalla päällä ja minä jopa kutakuineen onnistuinkin jossain ja sain toivon kipinän voittaa pelkoni vielä joku päivä. Voiko parempaa päivää enään toivoa? Aurinkokin paistoi oikein kauniisti juuri sopivasti lenkin aikana.
Lopuksi vielä lässytys. Ihana, ihanempi ja ihanin maailman paras poni Noa!
maanantai 25. helmikuuta 2013
Noasta löytyi poninlihaa - Eviralla ollaan järkyttyneitä
Noovablogi tiedottaa asiasta ensimmäisenä. Noasta löytyi poninlihaa runsain määrin tänään päivällä. Tuoteselosteessa on vain tiedot "Lämminverinen Ravihevonen, suomessa syntynyt". Siksi järkytys onkin suuri, kun havaittiin Noan sisältävän poninlihaa. Onko hevosenlihaskandaalille tulossa koskaan loppua? Eivätkö edes suloiset pienet poniparat jää rauhaan tältä koko suomea ja jopa kenties maailmaa pysäyttävältä kaaokselta?
Poninliha havaittiin tallilla viiden jälkeen, kun ratsastaja innostui temppuilemaan Noan selässä ilman satulaa kuin ponityttö konsanaan. Siitä heräsi ensimmäinen epäilys tapahtuneesta.
"Joo siis varmaan kymmeneen vuoteen en ole naistensatulassa mennyt varsinkaan ilman satulaa, enkä noin pelleillyt. Alkoi jo itseäkin epäilyttää moinen lapsellisuus.", nimettömänä pysyttelevä Noan omistaja kertoo.
Tarkemmin sitten kun Noaa tarpeeksi ratsastuksen jälkeen syynättiin ja rapsuteltiin niin havaittiin sen sisältävän ponia. Asia vahvistui lisää, kun Noa yritti varastaa omenan käytävällä olleesta pussista.
Tätä ei kylläkään mainita rekisteripapereissa, hippoksessa, eikä sukutaulukaan moista paljasta. Miten se siis on mahdollista? Onko kyseessä jo salaliitto? Ja onko moiset ponimäärät Noan lihassa haitallisia?
"Poninlihan ei pitäisi olla haitaksi sillä poninlihashan on hevosenlihasta paljon sitkeämpää ja sisukkaampaa. Itseasiassa koska Noa kuitenkin on suhteellisen pieni kokoinen hevonen ja ponin lihaa on kuitenkin prosentuaalisesti vain 32,8% ei tästä pitäisi olla vaaraa Noalle eikä tämän ratsastajille." asiasta kysyttäessä vastaa tuntematon ohikulkija viisaan näköisenä. Henkilön hevostaustoja ei ole tarkistettu.
Millaisia vaikutuksia poninlihalla Noassa voi olla? Voiko se lyhentää jalkoja? Tehdä paksun mahan tai aiheuttaa ahneutta?
"No sinällään Noan pitäisi pysyä normaalina, mutta vakavasti otettavan tietolähteen mukaan voi ilmetä pukittelua, ahnehtimista ja jopa itsepäisyyttä. Toki olen asiaan varautunut ja ilmoittautunut jo poniagilitykurssille Noan kanssa, jotta sivuvaikutuksilta vältyttäisiin ja molemmat saisivat jatkaa elämää suht normaalina." Jaana toteaa.
Noovablogi selvitti missä vaiheessa poninliha on voinut päästä Noaan livahtamaan ja onko sen täytynyt olla siellä aina. Tiedot olivat shokeeraavia ja paljastivat suunnattomia hygienia ja omavastuu rikoksia.
Noovablogin kirjoittajalle selvisi, että astutuksessa käytetty ns. "Teaserpony" on voinut päästä livauttamaan Noan emää, astutuksesta vastanneiden henkilöiden ollessa kahvilla. Virhettä ei kuitenkaan huomattu sillä vaikka sekä tamma ja poni olivat, henkilöiden palatessa kahvitauoltaan, hyvin raukean näköisiä epäiltiin vain ponioriin hoitaneen hommansa oikein ja tamman olevan valmis. Tamma kun vietiin oikean oriin luokse ja tamma ei vastustellut oletettiin kaiken olevan hyvin. Vaikka tietäähän sen, kun on kerran ponin saanut ei millään haluaisi vaihtaa isoihin hevosiin.
Hippokselle soitettiin asiasta ja kysyttiin, että olisiko tietoihin mahdollista merkitä rodun kohdalle "Lämminverinen raviponihevonen", jotta pakkausseloste ja tuotteen nimike olisivat oikeelliset. Hippokselta vastattiin myöntävästi ja muutos tapahtuu kuukauden sisällä, jolloin Noalle tulee voimaan myös oikeudet osallistua ratsastuksessa kaikkiin poni luokkiin ja raveissä myös sekä A että B ponien lähtöihin.
Raviponiurheilulle tämä tietää vallan uutta kasvua, koska myös pikku poneja täytyy alkaa treenaamaan tosissaan, jos aikoo pärjätä 2.50,0 vauhteja juosseilla poneilla 1.20,4 ke vauhtiselle ponille. Poniravi-ihmiset ovat asiasta pöyristyneitä, mutta nielevät asian kuitenkin sillä onhan Noakin sitten poni siinä missä muutkin.
"Todella kurjaahan tämä on, mutta toisaalta jokainen saa hyvän syyn treenata ihan tosissaan ponejaan ja juokseehan Noa tänä vuonna viimeistä vuottaan lämminverisarjoissa niin josko omistajalla into hiipuisi ponilähtöjenkin suhteen sitten." erään ponikuskin oletetaan kommentoineen.
Eviralla ollaan pöyristyneitä. Suurinta päänvaivaa tuottaa lihan loppujalostus sitten, kun Noa joudutaan lopettamaan. Tehdäänkö lihasta paistia, jauhelihaa, meetwurstia sun muuta niin kuin yleensä vai joudutaanko koko määrä laittamaan pikku pepperoneihin, koska ponin- ja hevosenlihaa ei Noasta pystytä tarkkaan erottelemaan. Seuraavaksi ongelmaksi tulee minne sellainen määrä pikku pepperoneja saadaan myytyä. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan mikä on asiassa Eviran seuraava siirto.
Onko hevosenlihaskandaali silti lähelläkään huippuaan saati loppuaan? Voiko mitään enään luottaa sellaiseksi kuin sen sanotaan olevan? Entä kuinka ihmiskunta selviää järkytyksestä, koska on saanut valmisruoissaan parempaa lihaa kuin olettivat?
Poninliha havaittiin tallilla viiden jälkeen, kun ratsastaja innostui temppuilemaan Noan selässä ilman satulaa kuin ponityttö konsanaan. Siitä heräsi ensimmäinen epäilys tapahtuneesta.
"Joo siis varmaan kymmeneen vuoteen en ole naistensatulassa mennyt varsinkaan ilman satulaa, enkä noin pelleillyt. Alkoi jo itseäkin epäilyttää moinen lapsellisuus.", nimettömänä pysyttelevä Noan omistaja kertoo.
Tarkemmin sitten kun Noaa tarpeeksi ratsastuksen jälkeen syynättiin ja rapsuteltiin niin havaittiin sen sisältävän ponia. Asia vahvistui lisää, kun Noa yritti varastaa omenan käytävällä olleesta pussista.
Tätä ei kylläkään mainita rekisteripapereissa, hippoksessa, eikä sukutaulukaan moista paljasta. Miten se siis on mahdollista? Onko kyseessä jo salaliitto? Ja onko moiset ponimäärät Noan lihassa haitallisia?
"Poninlihan ei pitäisi olla haitaksi sillä poninlihashan on hevosenlihasta paljon sitkeämpää ja sisukkaampaa. Itseasiassa koska Noa kuitenkin on suhteellisen pieni kokoinen hevonen ja ponin lihaa on kuitenkin prosentuaalisesti vain 32,8% ei tästä pitäisi olla vaaraa Noalle eikä tämän ratsastajille." asiasta kysyttäessä vastaa tuntematon ohikulkija viisaan näköisenä. Henkilön hevostaustoja ei ole tarkistettu.
Millaisia vaikutuksia poninlihalla Noassa voi olla? Voiko se lyhentää jalkoja? Tehdä paksun mahan tai aiheuttaa ahneutta?
"No sinällään Noan pitäisi pysyä normaalina, mutta vakavasti otettavan tietolähteen mukaan voi ilmetä pukittelua, ahnehtimista ja jopa itsepäisyyttä. Toki olen asiaan varautunut ja ilmoittautunut jo poniagilitykurssille Noan kanssa, jotta sivuvaikutuksilta vältyttäisiin ja molemmat saisivat jatkaa elämää suht normaalina." Jaana toteaa.
Noovablogi selvitti missä vaiheessa poninliha on voinut päästä Noaan livahtamaan ja onko sen täytynyt olla siellä aina. Tiedot olivat shokeeraavia ja paljastivat suunnattomia hygienia ja omavastuu rikoksia.
Noovablogin kirjoittajalle selvisi, että astutuksessa käytetty ns. "Teaserpony" on voinut päästä livauttamaan Noan emää, astutuksesta vastanneiden henkilöiden ollessa kahvilla. Virhettä ei kuitenkaan huomattu sillä vaikka sekä tamma ja poni olivat, henkilöiden palatessa kahvitauoltaan, hyvin raukean näköisiä epäiltiin vain ponioriin hoitaneen hommansa oikein ja tamman olevan valmis. Tamma kun vietiin oikean oriin luokse ja tamma ei vastustellut oletettiin kaiken olevan hyvin. Vaikka tietäähän sen, kun on kerran ponin saanut ei millään haluaisi vaihtaa isoihin hevosiin.
Hippokselle soitettiin asiasta ja kysyttiin, että olisiko tietoihin mahdollista merkitä rodun kohdalle "Lämminverinen raviponihevonen", jotta pakkausseloste ja tuotteen nimike olisivat oikeelliset. Hippokselta vastattiin myöntävästi ja muutos tapahtuu kuukauden sisällä, jolloin Noalle tulee voimaan myös oikeudet osallistua ratsastuksessa kaikkiin poni luokkiin ja raveissä myös sekä A että B ponien lähtöihin.
Raviponiurheilulle tämä tietää vallan uutta kasvua, koska myös pikku poneja täytyy alkaa treenaamaan tosissaan, jos aikoo pärjätä 2.50,0 vauhteja juosseilla poneilla 1.20,4 ke vauhtiselle ponille. Poniravi-ihmiset ovat asiasta pöyristyneitä, mutta nielevät asian kuitenkin sillä onhan Noakin sitten poni siinä missä muutkin.
"Todella kurjaahan tämä on, mutta toisaalta jokainen saa hyvän syyn treenata ihan tosissaan ponejaan ja juokseehan Noa tänä vuonna viimeistä vuottaan lämminverisarjoissa niin josko omistajalla into hiipuisi ponilähtöjenkin suhteen sitten." erään ponikuskin oletetaan kommentoineen.
Eviralla ollaan pöyristyneitä. Suurinta päänvaivaa tuottaa lihan loppujalostus sitten, kun Noa joudutaan lopettamaan. Tehdäänkö lihasta paistia, jauhelihaa, meetwurstia sun muuta niin kuin yleensä vai joudutaanko koko määrä laittamaan pikku pepperoneihin, koska ponin- ja hevosenlihaa ei Noasta pystytä tarkkaan erottelemaan. Seuraavaksi ongelmaksi tulee minne sellainen määrä pikku pepperoneja saadaan myytyä. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan mikä on asiassa Eviran seuraava siirto.
Onko hevosenlihaskandaali silti lähelläkään huippuaan saati loppuaan? Voiko mitään enään luottaa sellaiseksi kuin sen sanotaan olevan? Entä kuinka ihmiskunta selviää järkytyksestä, koska on saanut valmisruoissaan parempaa lihaa kuin olettivat?
+
=
maanantai 11. helmikuuta 2013
Kirjoittamisen vaikeus
Välillä tulee niitä hirveitä poltteita kirjoittaa blogia, mutta mistä aiheesta? Jos mielessä pyörii kaikki maailman suuret mietinnän aiheet kuten esimerkiksi miehen lapsen suusta tänä aamuna kuultu ajatus "Entä jos joskus keksitäänkin autoja joissa on punaiset ajovalot?" Kun kuitenkin blogin idea on olla minusta ja Noasta ja hirveästi joka ikinen päivä jollain tapaa aihetta elämässäni kierrän, vaikka olisi päivä, jolloin en tallilla kävisikään. Mutta jaksanko kirjoittaa joka risausta vain silkan kirjoittamisen ilosta? Vai meneekö liian tikusta vääntämisen puolelle, jos kirjoitan tyylilleni tunnetusti äärettömän pitkän tekstin vain ja ainoastaan siitä kuinka pesin Noan "edustus"loimet viikonlopun aikana. Pesin toki myös rehuille tarkoitetun tynnyrinkin, jolle mieheni on tehnyt äärettömän hienon kannen ja vieläpä uusiomateriaalista. Nimittäin meidän eteisaulassa ollut kulmahyllykkö/-pöytäsysteemi muuttui kirvesmiehen käsissä rivakasti hienoksi rehutynnyrinkanneksi lakkapintoineen päivineen. Vielä pitäisi löytää siihen arvoisensa kahva ja joku millä sen laittaa tynnyriin vielä kiinnikin. Siis naru taikka ketju tai vastaava.
Olen tunnetusti hyvä vääntämään juurikin tikusta asiaa pitkästikin, kuten moni on varmasti huomannut. Muistan tapahtumia suht hyvin ja voisin kirjoittaa vanhojakin asioita mitä Noan kanssa on koettu ihan niin kuin ne olisi tapahtuneet eilen. Nyt kuitenkin pohdinnan alla on enempikin mitä voisin hyötyä tästä taidosta, koska tykkään kirjoittamisesta, mutten aina keksi kirjoitettavaa juuri tältä päivää tai välillä menee viikkokin, etten keksi kirjoitettavaa. Sitten taas voisin kirjoittaa kymmenen vuoden takaa esimerkiksi millainen oli elämäni ensimmäinen ajoreissu ensimmäisellä kunnollisella hoitohevosellani Huumorilla. Toki voisin kertoa Huumoristakin joskus ummet ja lammet ja sitä riittäisi. Mutta miten sitten, kun blogin aiheena on kuitenkin enimmäkseen Noan ja minun matka? Vasta tuli mieleen todella pitkä ja hauskakin teksti mitä olisin voinut kirjoittaa, mutta se ei liittynyt millään tavalla Noaan. Mikä on sinällään suht hassua, että joku asia ei liittyisi Noaan minun elämässäni. Voiko sitä välillä uskoakaan? Rakas mieheni ei ainakaan. ;)
Kirjoitustaidoistani en tiedä sen tarkemmin, koska enimmäkseen kirjoitan vain mitä mieleen juolahtaa ja sen tarkemmalla sihdillä ei kukaan alan asiantuntija ole koskaan tekstiäni syynännyt. Koska mistä tiedän jos joku teksti omasta mielestäni on hyvä niin onko se? Tai toisaalta taas entä jos se on niin hyvä, että joku voisi sen jopa julkaista? En kylläkään ole kauhean varma, että tekstini kovin häävejä on, koska lukijoita on vain hurjat 12 kappaletta. Sitten, kun luen blogia jolla on 2000-3000 lukijaa mietin aina, että millä niitä lukijoita oikein saa? Pelkästään kirjoittamalla ja odottamalla, että joku liittyy lukijaksi? Markkinoimalla ja osaksi pyytelemällä ja anelemallakin? Vai vaan yksinkertaisesti kirjoittamalla niin hyviä ja mielenkiintoisia tekstejä, että puskaradio hoitaa tehtävänsä? Huomasin tässä justiin, että asia millä kappaleen aloitin niin alkuperäisestä ajatuksesta olen harhaillut jo eteen, taakse, vasempaan, oikeaan ja laukkapiruetilla volttiringin kautta auton taakse ja maalisuoralta takaisin kentälle harjoittelemaan tuntumaa. Onko se sitten hyvä vai huono asia? En tiedä.
Ajatuksen virran mukana kirjoitus on parhaita heiniäni. Samoin mielikuvitus ja sen mukaan kirjoitus. Ainakin näin itse kovasti uskon. Kun keksin aiheen ja lähden siitä liikkeelle ei loppu näy. Yleensä joudunkin tekstit lopettamaan kesken varsinkin, jos aihe on oikeaa elämää sivuava, mutta samalla luova. Yleensä luova puoli puskee läpi ja jos saan kirjoittaa keskeytyksettä saatan lähteä kertomaan Noan päitsistä ja päätyä hampaiden raspauksen ja kengityksen kautta siihen, kun korjasin ennen hiittiraveja Noan ravisuitsien niskapannasta sekinlenkin. Mutta onko ne tekstit hyviä? Luukeeko niitä koskaan kukaan? Olisiko bloggerissa semmoinen "Luettu"-nappi hyvä vähän niin kuin kovasti addiktoivan naamakirjan Tykkää-nappi? Vai saako bloggeriin peräti sellaisen? Joillakin on niitä "Tykkäsitkö tekstistä? *Kyllä *Ei" linkkejä tekstin alaosassa, mutta vieläkään en ole löytänyt mistä tähän sellainen asennetaan?
Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen miksi joskus se tekstin tuottaminen on niin vaikeaa? Miksi ajatuksen katkokseksi ei tarvita kuin yksi enterin painallus ja keskittyminen herpaantuu ja niin sanottu ajatuksen virta katkeaa? Joskus ei tuntuu, ettei tarvitse kuin koiran aivastaa yläkerrassa ja koko loppu teksti on pilalla. Suurimmaksi osaksi siksi pyrinkin blogitekstit kirjoittamaan yksin ollessani, koska haluan teksteistä mahdollisimman hyviä ja niistä tulee huomattavasti parempia, jos kirjoitan ne ilman häiriötekijöitä. yksin voin rauhassa keskittyä parhaiten muistamaan tilanteen, josta olin kirjoittanut. En tiedä onko se normaalia vai jopa mielisairautta liippaavaa, mutta pystyn esimerkiksi viime viikkoiset hiittiravit kuvittelemaan niin kuin elokuvan silmieni edessä. Tilanteet hetki hetkeltä ja jopa monia yksityiskohtia muistan äärettömän hyvin. En oikein osaa kirjoittamalla selittää sitä, kun en osaa selittää kyseistä "ilmiötä" puhumallakaan, mutta jos kerron jotain tapahtumaa mistä tahansa näen tapahtuman tavallaan silmieni edessä kuin elokuvana, vaikka samalla lukisin Kalevaa. Enkä tarkoita vain juuri samaisen päivän, viikon, kuukauden tai edes viikon tapahtumia.
Muistan jopa kymmenen vuoden takaa asioita ja kun alan ajatellakaan koko tapahtumaa tai asiaa se rullaa edessäni filminä. Muistan toisten ihmisten ilmeitä ja sanoja varsinkin jos ne ovat koskettaneet minua oli se sitten hyvällä tai pahalla tavalla. Toki enempi muistan niitä hyviä asioita mikä on tietenkin parasta, koska en halua muistaa mitään turhia riitoja vuosikymmenten takaa. Paitsi ehkä ne joille voin nauraa jälkeen päin. Muistan jopa kun pelastin Noan pellolta, jonne se hyppäsi aidan yli, kun Pimu päätti näyttää Noalle kuka on pomo. Tuo arka tuma pikku otus sitten mönki mahaansa myöten lumessa karkuun, kun yritin sitä sieltä pyydystää. Tippuipa se sitten ojaan ja oli melkein kurkkuaan myöten hangessa ja se olikin siitä helppo napata. Muistan miten kauan meni, että sain Noan talliin asti ja kuinka työlästä se oli. Muistan, etten edes juuri pitänyt koko elukasta, mutta säälittihän se pikku reppana, kun talliin päästyään ja rauhotuttuaan se oli niin kovin kylmissään. Tilanteessa tapahtui vielä paljon paljon muutakin, mutta siitä saisi aikaan kokonaisen kirjoituksen, jos koko tilanteen alkaisin kertomaan.
Mistä sitten vastaava "valokuva-/filminauha"-muisti sitten johtuu? En oikeasti tiedä. en ole koskaan ajatellut asiaa tarkemmin ennen kuin siitä tuli tuttuni kanssa puhetta yhtenä päivänä. Olen luullut kaikkien muidenkin muistavan asiat samoin. Muistanko kaiken noin? En todellakaan, mutta jostain syystä tuntuu, että muistan ne parhaat palat. Painanko asiat mieleeni tarkemmin muistaakseni ne jatkossa. En sitäkään. Ne vain tarttuvat päähäni elämän elokuviksi. Onko siitä hyötyä? No sitähän tässä yritän kysellä keksiikö joku moiselle jotakin järkevää käyttöä. Niin kauan kuin menee, että keksin muistilleni, mielikuvitukselleni ja ihmeellisille aivoilleni jotain parempaa tekemistä pyrin vaalimaan muistojani. On upea tunne voida laittaa silmät kiinni ja muistaa miltä tuntui hoitaa Huumoria aikoinaan joka ikinen päivä kuin omaansa. On mahtava muistaa kaikki ne pienet saavutukset Noan kans, jotka ennen tuntuivat mahdottomilta. Muistan kun ensimmäisen kerran pidin kummipoikaani sylissäni. Muistan tilanteita, kun olin lapsena ja nuorena mummulassa, jossa rakastin olla niin kovin. Muistan miltä tuntui pitää Noan passia kädessä ja lukea, että kyllä vain.. minun nimeni siinä lukee. Koko elämäni ensisuudelmaa en muista ja vaikka toisin väitetään minulle sillä ei ole mitään merkitystä. Rakkaan mieheni antaman ensisuudelman sen sijaan muistan kuin eilispäivän. Vain sillä suudelmalla on ensisuudelmana merkitystä.
Paljon asioita sattuu ja tapahtuu. Toiset unohtavat suurimman osa. Jotku muistavat pätkiä sieltä täältä.
Minä taas...
Minä tyttö se saan katsella elämäni elokuvaa ihmisten ja hevosten kanssa sen kun vain silmäni suljen.
Olen tunnetusti hyvä vääntämään juurikin tikusta asiaa pitkästikin, kuten moni on varmasti huomannut. Muistan tapahtumia suht hyvin ja voisin kirjoittaa vanhojakin asioita mitä Noan kanssa on koettu ihan niin kuin ne olisi tapahtuneet eilen. Nyt kuitenkin pohdinnan alla on enempikin mitä voisin hyötyä tästä taidosta, koska tykkään kirjoittamisesta, mutten aina keksi kirjoitettavaa juuri tältä päivää tai välillä menee viikkokin, etten keksi kirjoitettavaa. Sitten taas voisin kirjoittaa kymmenen vuoden takaa esimerkiksi millainen oli elämäni ensimmäinen ajoreissu ensimmäisellä kunnollisella hoitohevosellani Huumorilla. Toki voisin kertoa Huumoristakin joskus ummet ja lammet ja sitä riittäisi. Mutta miten sitten, kun blogin aiheena on kuitenkin enimmäkseen Noan ja minun matka? Vasta tuli mieleen todella pitkä ja hauskakin teksti mitä olisin voinut kirjoittaa, mutta se ei liittynyt millään tavalla Noaan. Mikä on sinällään suht hassua, että joku asia ei liittyisi Noaan minun elämässäni. Voiko sitä välillä uskoakaan? Rakas mieheni ei ainakaan. ;)
Kirjoitustaidoistani en tiedä sen tarkemmin, koska enimmäkseen kirjoitan vain mitä mieleen juolahtaa ja sen tarkemmalla sihdillä ei kukaan alan asiantuntija ole koskaan tekstiäni syynännyt. Koska mistä tiedän jos joku teksti omasta mielestäni on hyvä niin onko se? Tai toisaalta taas entä jos se on niin hyvä, että joku voisi sen jopa julkaista? En kylläkään ole kauhean varma, että tekstini kovin häävejä on, koska lukijoita on vain hurjat 12 kappaletta. Sitten, kun luen blogia jolla on 2000-3000 lukijaa mietin aina, että millä niitä lukijoita oikein saa? Pelkästään kirjoittamalla ja odottamalla, että joku liittyy lukijaksi? Markkinoimalla ja osaksi pyytelemällä ja anelemallakin? Vai vaan yksinkertaisesti kirjoittamalla niin hyviä ja mielenkiintoisia tekstejä, että puskaradio hoitaa tehtävänsä? Huomasin tässä justiin, että asia millä kappaleen aloitin niin alkuperäisestä ajatuksesta olen harhaillut jo eteen, taakse, vasempaan, oikeaan ja laukkapiruetilla volttiringin kautta auton taakse ja maalisuoralta takaisin kentälle harjoittelemaan tuntumaa. Onko se sitten hyvä vai huono asia? En tiedä.
Ajatuksen virran mukana kirjoitus on parhaita heiniäni. Samoin mielikuvitus ja sen mukaan kirjoitus. Ainakin näin itse kovasti uskon. Kun keksin aiheen ja lähden siitä liikkeelle ei loppu näy. Yleensä joudunkin tekstit lopettamaan kesken varsinkin, jos aihe on oikeaa elämää sivuava, mutta samalla luova. Yleensä luova puoli puskee läpi ja jos saan kirjoittaa keskeytyksettä saatan lähteä kertomaan Noan päitsistä ja päätyä hampaiden raspauksen ja kengityksen kautta siihen, kun korjasin ennen hiittiraveja Noan ravisuitsien niskapannasta sekinlenkin. Mutta onko ne tekstit hyviä? Luukeeko niitä koskaan kukaan? Olisiko bloggerissa semmoinen "Luettu"-nappi hyvä vähän niin kuin kovasti addiktoivan naamakirjan Tykkää-nappi? Vai saako bloggeriin peräti sellaisen? Joillakin on niitä "Tykkäsitkö tekstistä? *Kyllä *Ei" linkkejä tekstin alaosassa, mutta vieläkään en ole löytänyt mistä tähän sellainen asennetaan?
Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen miksi joskus se tekstin tuottaminen on niin vaikeaa? Miksi ajatuksen katkokseksi ei tarvita kuin yksi enterin painallus ja keskittyminen herpaantuu ja niin sanottu ajatuksen virta katkeaa? Joskus ei tuntuu, ettei tarvitse kuin koiran aivastaa yläkerrassa ja koko loppu teksti on pilalla. Suurimmaksi osaksi siksi pyrinkin blogitekstit kirjoittamaan yksin ollessani, koska haluan teksteistä mahdollisimman hyviä ja niistä tulee huomattavasti parempia, jos kirjoitan ne ilman häiriötekijöitä. yksin voin rauhassa keskittyä parhaiten muistamaan tilanteen, josta olin kirjoittanut. En tiedä onko se normaalia vai jopa mielisairautta liippaavaa, mutta pystyn esimerkiksi viime viikkoiset hiittiravit kuvittelemaan niin kuin elokuvan silmieni edessä. Tilanteet hetki hetkeltä ja jopa monia yksityiskohtia muistan äärettömän hyvin. En oikein osaa kirjoittamalla selittää sitä, kun en osaa selittää kyseistä "ilmiötä" puhumallakaan, mutta jos kerron jotain tapahtumaa mistä tahansa näen tapahtuman tavallaan silmieni edessä kuin elokuvana, vaikka samalla lukisin Kalevaa. Enkä tarkoita vain juuri samaisen päivän, viikon, kuukauden tai edes viikon tapahtumia.
Muistan jopa kymmenen vuoden takaa asioita ja kun alan ajatellakaan koko tapahtumaa tai asiaa se rullaa edessäni filminä. Muistan toisten ihmisten ilmeitä ja sanoja varsinkin jos ne ovat koskettaneet minua oli se sitten hyvällä tai pahalla tavalla. Toki enempi muistan niitä hyviä asioita mikä on tietenkin parasta, koska en halua muistaa mitään turhia riitoja vuosikymmenten takaa. Paitsi ehkä ne joille voin nauraa jälkeen päin. Muistan jopa kun pelastin Noan pellolta, jonne se hyppäsi aidan yli, kun Pimu päätti näyttää Noalle kuka on pomo. Tuo arka tuma pikku otus sitten mönki mahaansa myöten lumessa karkuun, kun yritin sitä sieltä pyydystää. Tippuipa se sitten ojaan ja oli melkein kurkkuaan myöten hangessa ja se olikin siitä helppo napata. Muistan miten kauan meni, että sain Noan talliin asti ja kuinka työlästä se oli. Muistan, etten edes juuri pitänyt koko elukasta, mutta säälittihän se pikku reppana, kun talliin päästyään ja rauhotuttuaan se oli niin kovin kylmissään. Tilanteessa tapahtui vielä paljon paljon muutakin, mutta siitä saisi aikaan kokonaisen kirjoituksen, jos koko tilanteen alkaisin kertomaan.
Mistä sitten vastaava "valokuva-/filminauha"-muisti sitten johtuu? En oikeasti tiedä. en ole koskaan ajatellut asiaa tarkemmin ennen kuin siitä tuli tuttuni kanssa puhetta yhtenä päivänä. Olen luullut kaikkien muidenkin muistavan asiat samoin. Muistanko kaiken noin? En todellakaan, mutta jostain syystä tuntuu, että muistan ne parhaat palat. Painanko asiat mieleeni tarkemmin muistaakseni ne jatkossa. En sitäkään. Ne vain tarttuvat päähäni elämän elokuviksi. Onko siitä hyötyä? No sitähän tässä yritän kysellä keksiikö joku moiselle jotakin järkevää käyttöä. Niin kauan kuin menee, että keksin muistilleni, mielikuvitukselleni ja ihmeellisille aivoilleni jotain parempaa tekemistä pyrin vaalimaan muistojani. On upea tunne voida laittaa silmät kiinni ja muistaa miltä tuntui hoitaa Huumoria aikoinaan joka ikinen päivä kuin omaansa. On mahtava muistaa kaikki ne pienet saavutukset Noan kans, jotka ennen tuntuivat mahdottomilta. Muistan kun ensimmäisen kerran pidin kummipoikaani sylissäni. Muistan tilanteita, kun olin lapsena ja nuorena mummulassa, jossa rakastin olla niin kovin. Muistan miltä tuntui pitää Noan passia kädessä ja lukea, että kyllä vain.. minun nimeni siinä lukee. Koko elämäni ensisuudelmaa en muista ja vaikka toisin väitetään minulle sillä ei ole mitään merkitystä. Rakkaan mieheni antaman ensisuudelman sen sijaan muistan kuin eilispäivän. Vain sillä suudelmalla on ensisuudelmana merkitystä.
Paljon asioita sattuu ja tapahtuu. Toiset unohtavat suurimman osa. Jotku muistavat pätkiä sieltä täältä.
Minä taas...
Minä tyttö se saan katsella elämäni elokuvaa ihmisten ja hevosten kanssa sen kun vain silmäni suljen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)