Saako ratsastaessa itkeä? Ei ollut tänään kaukana. Satu ensin ratsasti Noan "hyväksi" ja minä hyppäsin sitten selkään. Alku meinas tökkiä, mutta kun homma lähti sujumaan niin voi jeesus kun mä vihdoin aloin oppia sen! Onnistuin tekemään asetuksia, aloin ymmärtämään missä oon menny vikaan ja mitä mun oikeasti kuuluisi tehdä. Myötäykset tulee edelleen myöhässä, mutta pikku hiljaa aloin jo vähän tajuamaan ees välillä millon myödätä, että se tulis edes melkein oikeaan aikaan.
Se ravi mitä sain Noan siinä ympyrällä menemään oli mahtavaa. Se tunne ratsastaessa oli mahtava. Vihdoin! Priimaahan se ei ollut, mutta minimaalinen läpimurto tuli tehtyä ja siihen saa, voi ja pitääkin olla äärettömän tyytyväinen. Kuviako? Mitä kuvia? Millä siellä ois mitään kuvannu? Okei okei myönnetään olisin minäkin halunnu kuvia, mutta josko niitä toivottavasti ehtisi vielä saada.
Toki sitten alettiin tekemään laukka tehtävää mikä palauttikin sitten maanpinnalle, että työtä vielä on ja PALJON. Onneksi vaikuttaisi sentään, että suunta on suunnilleen oikea.
Iso kiitos Satulle! Ilman ammattiopettajaa on turha yrittää nyhrätä mitään, koska pelkästään itsekseen räpimällä ei edisty. Muistakaa opetella ratsastamaan oikein. Ainakin yrittämään. Sitä minäkin yritän kaikin voimin. Voin luvata, että se ON vaikeaa, mutta palkitsee tällaisina pieninä "voiton" hetkinä.
