Ex Nocturne "Noa"

Ex Nocturne "Noa"
synt. 2001, Suomi
Lämminveri Ravuri, Amerikkalainen
om. Minä vuodesta 2005


Noa oli juuri vieroitettu emästään, kun sen ensimmäisen kerran silloin talvisena iltana tallissa näin ja voin vannoa, että se oli RUMA! Pikkuruinen, epäsopusuhtainen, tuppurainen, laiha ja arka pikku otus nökötti Harjulla karsinan nurkassa piilossa surkeana. Alkoiko tästä vuosisadan hoitaja tarina? No ei! Inhosin koko rumilusta silloin. Kamalan näköinen elukka, jonka olisi voinut palauttaa sinne mistä se tulikin. Vannoin, etten edes siivoa sen karsinaa vapaaehtoisesti saati harjaa sitä, jos ei ole pakko. Tarhaan ja talliin voin sen iltatallien yhteydessä kuskata, mutta muuten en ylimääräistä koske koko otukseen.

Noh.. Pitihän siihen koskea. Jo heti seuraavan päivänä Harjulle tulosta Noa tarhaili Pimun kanssa alatarhassa. Pimu hieman höykkyytti mokomaa rumilusta ja sehän meni hyppäämään aidan yli peltoon, jossa oli lunta ja PALJON. Eikä auttanut kuin lähteä mokomaa karvaturria sieltä pelastamaan, kun yksin tallilla olin. Oli muuten oma hommansa koko touhussa, kun se pikku eläin oli niin älyttömän arka ja lopuksi sen sieltä pellosta sainkin kahlattua kiinni, kun Noa meni hyppäämään ojaan ja upposi hankeen melkein päätä myöten. Eikä koko touhu ollut siinä vaiheessa edes ohi, kun se otus piti saada vielä sisällekin. Jeesus mikä urakka! Eikä sille ollut vielä siinä vaiheessa loimia niin yritin vähän pyyhkeellä kuivailla toista poloista ja laitoin huumorin viltin selän päälle, josko se vähän kuivahtaisi siihen. Se kuivaaminenkin oli aika eksoottista touhua. Joko tästä alkoi se vuosisadan hoitajatarina? No ei edelleenkään.

Noa meni joksikin aikaa Ristolle, jossa se oli opetuksessa Antilla, Tuomaksella ja Ristolla. Ristolla kävin katsomassa ja harjaamassa Noan kerran samalla, kun kävin katsomassa Riston hevosia. Silloin tuo kummallinen pikku otus alkoi ensimmäisen kerran kiinnostaa. Hirveä kiukuttelu ja hieman uhoakin, mutta kun sen sai asettumaan se yhtäkkiä olikin vain huomion kipeä ja epäluuloinen. Hirveän arkakin se oli varsinkin päästään. Ohiitin silti vielä Noan, koska silloin Harjulla oli Jiri. Hulmuharjainen ihana ja komea suomenhevosruuna, jota yritin vanhempani saada ostamaan minulle, koska se olisi mielestäni ollut minulle juuri täydellinen. Olihan se komea, kiltti, hyvä ajaa ja tuli tarhassa laukalla luokse, kun vihelsi. Isi ei ollut samaa mieltä ja Jiri jäi saamatta.

Noa tuli jossain vaiheessa takaisin Harjulle ja vielä silloinkaan se ei oikein sytyttänyt. Noan nimi oli ongelma pitkän aikaa, kun siitä piti tulla No Au Au. Hippokselle se ei kelvannut. Oh No ei kelvannut, koska sellainen oli jo. Nocturnekin oli jo. Se miten Noasta tuli Ex Nocturne onkin hieman sattumaa. Olenko kuitenkaan missään vaiheessa sanonut meidän tarinamme olevan sieltä tavallisimmasta päästä? Hoidin tuolloin edelleen vain Huumoria, joka oli ehdoton silmäteräni. Aloin kuitenkin, kaikista "ei ikinä"-vannotuksista huolimatta, hoitamaan myös Noaa syyskuussa 2003 ja silloin alkoi se vuosisadan hoitajatarina. Eikä se kauaa ottanutkaan, kun olin myyty. Tuon ihanan pikku otuksen kanssa oli työtä ja tekemistä. Pelkästään harjaamista ja jalkojen nostoa ja kaikkea mahdollista talutusta myöten harjoiteltiin ja harjoiteltiin ja hiottiin viimeistä myöten.

Työtä ja tuskaa Noan kanssa on ollutkin, koska se ei ole ollut koskaan sieltä helpoimmasta päästä hevosia. 3-vuotis talven aika isoilta osin Antin ohjeilla Noaa treenasinkin. Antti ajoi hiitit ja välillä kävi treenilenkillä katsomassa miten edistytään. Sen talven aikana tuli istuttua kärryillä ja PALJON. Käytännössä asuin tallilla. Näin unta Noasta, sen hoidosta ja treeneistä, koulussa mietin treenisuunnitelmia ja kaikkia muita Noamaisia asioita. En muista milloin olisin mihinkään paneutunut niin täysillä. En muutenkaan ole paneutunut mihinkään niin täysillä kuin Noaan.

Noa veti heiniä keuhkoihinsa Rovaniemen ravireissulla 3-vuotis keväällä, jolloin luulin kaiken olevan ohi. Jollakin ilveellä se siitä kuitenkin parani täysin ja palautuminen ja hapenotto kykykin parani jotenkin ihmeellisesti. Uskon, että se kuulostaa ihmeelliseltä, mutta jos tietäisit ja olisit elänyt koko meidän tarinan tältä kohta kymmenen vuoden ajalta sinua ei yllättäisi kovin monikaan asia. Noa ruunattiin 3-vuotis kesällä useammastakin syystä mikä ei sinällään haitannut. Ei se ollut mitenkään riskialtis ori, eikä vaarallinen... Anteeksi.. Oli se joissain tilanteissa vaarallinenkin, mutta se orius ei ollut se ratkaiseva tekijä siinä.

Joudun vähän nopeuttamaan ja jättämään asioita kertomatta, koska varsinkin "nuoruusvuosina" Noan kanssa tapahtui ja PALJON. Tästä tulee pitkä teksti jo valmiiksi, mutta kaikkien tapahtumien myötä tästä tulisi loputon, vaikka jättäisi pikku jutut vielä väliinkin. Miksikö muistan niin paljon? En tiedä. En oikeasti tiedä miksi, mutta muistan esimerkiksi minkä värisiä, kokoisia ja näköisiä kaikki Noan päitsen on vuosien varrella ollut ja niitä on mennyt ja monet, koska meillä oli monta vuotta ongelmana semmoinen ihanuus kuin vetopaniikki.

4-vuotis kesällä tapahtui jotain ratkaisevaa. Noa hillui yksin laitumella ja oli ilmeisesti kompuroinut. Ensin luultiin sen saavan lämpöhalvauksen, koska oli oikeasti kuuma päivä. Kun lähdin taluttamaan Noaa tallia kohti selvisi kuitenkin, ettei se ollut kuumuudesta kiinni. Noa käveli viimeiset askeleet kolmella jalalla. Toista etujalkaa se vain roikotti ilmassa ja etupäätä siirsi hypähtämällä ottaen samalla päällä tukea minun olkapäästä. Silloin oeltin kaiken olevan ohi. Klinikalle se vietiin seuraavana päivänä. Edellisen päivän, illan ja melkein yönkin olin tallissa Noan kanssa. Aamulla hönkäisin tallille jo aikaisin ja edelleenkin pääasiassa vain istuin sen vieressä karsinassa. Koppiin meno oli vaikeaa ja klinikalle kun mentiin oli klinikan henkilökuntakin hämmästynyttä, että "se todella on ihan kolmijalkainen". Takasilla askeleet ja pää minun olkapäätä vasten ja etujalalla "hop". Samalla rytmillä edettiin hyvin hitaasti kohti klinikan tiloja ja siellä pakko karsinaa. Noa rauhoitettiin, jalka kuvattiin. Minulla teki pahaa, pyörrytti ja heikotti.

Noalla epäiltiin kavioluun murtumaa. Kuitenkin jo viikossa se alkoi hieman varaamaan jalalle painoa. Sain luvan hoitaa sitä kaikin mahdollisin keinoin mitä suinkin keksin. Pentti sanoi myös ettei vika ole kavioluussa vaan jossain ylempänä, kun se alkaa noin nopeaa sille varata painoa. Noan oli tarkoitus mennä tiistaina teuraaksi. Se kuitenkin vielä maanantaina käytettiin klinikalla, jossa todettiin ultralla lavalta ja ryntäältä revenneen lihaksia ja paranemismahdollisuudet oli 50-50. Voi tulla käyttöhevonen, voi tulla kilpahevonen tai voi olla ettei se tule enään ikinä kestämään mitään. Näillä tiedoilla lähdettiin klinikalta. Noan kohtalo ratkesi. Minulle tai teuraaksi. Tällä kertaa isikin suostui. Liekkö piilevää kiltteyttään vai miksi tiedä häntä.

Muistan yhä hetken, kun Noan passin ja kilpailukirjan (kyllä ne oli käytössä vielä silloin) Jäälin Ärrältä hain ja siellä luki minun nimeni. Sitä tunnetta on vaikea edes kuvata. Vaikka toki vaikeudet ja ongelmat eivät todellakaan olleet ohi. Ei mistään kohin. Noan kanssa on tapahtunut todella paljon. Noan kanssa on tehty todella paljon. Virheitä olen tehnyt lukemattomat määrät. Välillä on ollut mielenkiinto koko hevoshommaan niin loppu, että tallilla käyntikään ei ole huvittanut pätkääkään. Noasta en kuitenkaan ole raskinut luopua. Enkä raskikaan ennen kuin on pakko. Pari vuotta sitten, jälleen kerran vannotuksista huolimatta, kiinnostuin jostain ihmeen syystä kouluratsastuksesta ja sitä alettiin Noan kanssa harrastamaan ihan todella. Siitä, sen takia ja siksi tämäkin blogikin sai alkunsa.

Noan on yllättävänkin monikäyttöinen hevonen. Sillä treenataan pääasiassa lihaskuntoa, koulua ja esteitä, mutta sillä ajetaan silloin tällöin myös hiittiä sekä ravilla että laukalla. Harjoitusraveissakin on käyty sekä montessa että kärryiltä ja olisi tarkoitus vielä käydäkin. On käyty myös matkaratsastuskisoissa, koulukisoissa, estekisoissa ja kiitolaukkakisoissakin. Noa ei ole rakenteeltaan mikään huippu.. noh.. mihinkään.. Se on pikkuinen, kapea, hieman takakorkea ja mitä kaikkea. Silti sen kanssa voi harrastaa liki mitä vain. Kaiken muun lisäksi Noalla on purentavika, liika liha etusäärellä ja mitä kaikkea. Mikä ratkaisee sitten sen, että sen kanssa voi harrastaa vaikka ja mitä? En tiedä. Toki sen verta valaistakoon, että menestys oikein missään lajissa ei ole ikinä ollut huimaa, mutta liekkö siinäkään suurin syy hevosessa vaan enempiki minussa?

Noa onkin maailman paras hevonen minulle.

Lisään kuvat tähän jahka saan aikaseksi ängettyä toiselle koneelle missä ne kaikki tallessa on. Joitakin vanhimpia kuvia saatan joutua jopa skannaamaan paperikuvista.