Noh.. Jos aloittaisin kertomalla mistä on kyse? Koska kysehän ei ole minusta, eijeij, kyse on jostain paljon upeammasta. pienestä ruunasta nimeltä Noa.
Noaan tutustuin, kun se tuli edelliselle omistajalleen emästään vierotettuna. Pelokas ruma pikku otus, jota en erikoisemmin noteerannut.. Olihan minulla maailman uljain hoidokki. Vanha suomenhevosruuna Huumori, josta täälläkin tullaan varmasti kertoilemaan. Hetken aikaa siinä oltuaan Noa meni toiselle tallille opetukseen. Alkoihan se siinä kiinnostaa pikku hiljaa. Olihan se tuleva ravuri ja aika hellyttävän symppiskin kaveri.
Aloin hoitaa Noaa kun se oli kaksi vuotias. Pieni pojan kossi, joka ei ollut maailman menosta ihan samaa mieltä ja moneen uuteen asiaan oli valjaissa hyvä varalta reagoida.. noh.. omasta mielestään ilmeisesti esittämällä kuollutta. Eli pötkötellä piti ja usein.
Alkuun olin mukana vain "vänkärinä" lenkeillä, mutta Noa tullessa kolme vuotiaaksi sain itsekin alkaa ajamaan sitä. Mikä mahtavuus! Ei tarvittu kuin kuukausi tai kaksi Noa hoidokkina ja olin myyty.. Pieneen hevoseen, jonka manasin alimpaan peehen jo het kättelyssä. Tiedä häntä. Oliko se se jatkuva piruuden teko vaiko ennemminkin persoona. Ja onko niillä joku ero?
Kolmivuotiaana Noa myös ruunattiin ja alkoihan se herra sieltä tasottumaan ajanmittaan. Pikku hiljaa. Kait..
Nyt voitaisiin vähän tiuhentaa tahtia ihan lukijoiden mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Voisin nimittäin puhua varsinkin pikku-Noasta iät ja ajat. Onhan se silmäteräni ja kaikkeni.
Nelivuotiaana kesällä Noa repäisi laitumella lihaksia ryntäältä ja olalta. Alkuun vaikutti raviuran ja koko hevosen olleen ohi.. onneksi alkoi näkyä valoa tunnelin päässä, kun tuli päivä, että edellinen omistaja kysyi haluanko hevosen omakseni, koska hänellä ei sille ole käyttöä. Tottakai halusin! Eriasia oli halusiko isäni, joka oli 17-vuotiaalle Jaanalle se joka maksoi koko lystin. Halusiko? Sitä ei kukaan koskaan saa tietää, mutta suostui se siihen kuitenkin. Noa! Minun! Oma! Ikioma! Ikuisesti! Kädet tärisi, kun hain Ärrältä (Jäälissä posti oli ainakin tuolloin Ärrän kanssa samassa) Hippoksen kuoren, jossa oli ikioman Noani passi ja kilpailukirja kuori piti saada aukoa jo Ärrällä ja tunne oli uskomaton. Elämäni onnellisin päivä? Tähän asti ehdottomasti! Elämäni viisain päätös? Tiedä häntä.
Kyseisestä päivästä on kulunut jo yli kuusi vuotta. Uskomatonta, mutta totta. Paljon on koettu yhdessä. Kilvanajo, monté, pitkät maastot, muutama kertaa on rytissytkin, on opittu uimaan ja kahlaamaan pitkällisen taistelun jälkeen, on oltu iloisia, on oltu surullisiakin, on oltu kunnianhimoisia ja koko hommaan kyllästyneitä. Tärkeintä kai on kuitenkin, että on pysytty yhdessä. Eikö? Edelleen, onhan Noa silmäteräni ja kaikkeni.
Toki kuvioihin on tullut mukaan koira Kiro reilun 3 vuotta sitten. Kiro jäi pentuna suomenhevosen jalkoihin ja on tästä lähtien pelännyt kaikkia muita hevosia paitsi Noaa. Miksi? Tuttu haju. Onhan Kiro ollut kerran jos toisenkin lenkin ajan Noan karsinassa Noan loimissa nukkumassa ja odottamassa. Usein on myös Kiro saanut jykertää kuivaa leivän kannikkaa käytävällä Noan loimen päällä vieressä, kun olen hoitanut ja harjaillut Noaa. Ihme on jos siinä ei tutustu. Ja kukapa noin symppistä kaksikkoa voisi vastustaa? Molemmissa on vikansa toki sitä en sano. Noa ei ole eläissään juurikaan kilvanajossa tienannut ja kuumakin aikoinaan meinasi olla. Hankalakin joskus. Kiro taas tykkää jostain syystä aivan mahottomasti räkyttää toisille koirille. Mutta viat heille muuten täydellisille suotakoon.
Matkanvarrella mukaan on tullut myös mieheni Juha ja toinen koira Luka. Rakkaita molemmat mies kuitenkin hieman rakkaampi. Miehenikin Noa on onnistunut jo symppaamaan puolelleen. Ihmekkös tuo?
Innostun taas kirjoittamaan niin joskos alkaisin lopettelemaan ennenkuin tulee eepos ja lisäisin mukaan muutaman kuvan siitä niin fiksusta ja ihanasta elämäni neliveto kaverista.. No Noasta tietenkin..
Joskus vain väsyttää ja pitää pötköttää.
Olettekos tienneet, että kyllä hevonen sitten on kaunis ja jalo eläin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti