Valaistumisia

Kauhea tauko. Olenko ollut laiska vai onko tekstinsuolto soluni ollut kokoajan yhtä hukassa kuin nytkin? Tiedä häntä, mutta jo pelkästään tämän hetken kuulumiset voi olla ehkä ihan hyvä päivittää osissa. Siispä aloitetaan nyt ratsastuksesta. Se kun sattuu olemaan päälimmäisenä mielessä juuri nyt.

Ensinnäkin Satun tunnit on aloitettu uudestaan. Nyt tähän mennessä on tainnut olla kolme tai neljä tuntia ja huima kehitys on tapahtunut jo siinä ajassa. Mikä ei sinällään noin hyvän open kanssa ole ihme, vaikka olen ollut töissä ihan järjettlmän paljon ja ehtinyt muulla ajalla treenaamaan ihan älyttömän vähän. Älkää kertoko satulle, mutta pari tuntia on mennyt sillain, etten välissä ole kerennyt kunnolla ajatuksen kanssa edes ajattelemaan viimeksi opittua ja analysoimaan sitä kunnolla saati ratsain harjoittelemaan. En ole sitä itsekään uskaltanut tunnustaa.

Toisaalta hieman väljempi harjoittelu on saattanut auttaakin, kun en ole onnistunut yksinäni sohlaamaan tyhjää. Tunnin asiathan kuitenkin on pyörineet mielessä viikon ajan, mutta en vain ole kerennyt täysin lamaantua niitä pohtimaan.

Suureksi osaksi tunneillä käynnin on mahdollistanut Teresa, kun on tullut Lassilla toiseksi niin tuntihinta on heti huomattavasti huokeampi. Joku saattaa ajatella "on niitä halvempiakin opettajia". On toki, mutta kerron myöhempänä mikä sudenkuoppa niissä piilee. Lisäksi on helpompaa, kun tunnilla on toinen ja vieläpä useamman kerran sama ratsukko. Minä selviän paremmin hengissä tunnista, kun en ole yksin ja saan aina välillä omaa aikaa ongelmanratkaisuun ja sitten voin ratsastaa Satun viereen kysymään "Miten? Miksi mun kädet ei..? Miksi mun jalat tekee noin? Missä mun toinen käsi sillon on? Millä mä saan sen pysymään siellä?" ja muita koottuja viisaita kysymyksiä, joita tunnin mittaan tulee. Yleisin kekustelun pätkä menee seuraavasti.
Minä: "Entä jos ei vaan tajua?"
Satu: "Mitä osaa sää et tajua?"
Minä: "No oikeastaan yhtään mitään, jos totta puhutaan."
Satu jaksaa aina näyttää kädestä pitäen, selittää vaikka ratakiskosta vääntäen ja katsoo myös että asia ymmärretty. Tosin usein ymmärrän asian kyllä, mutta se että saan sen vielä käytäntöönkin sovellettua ja kehoni tekemään niin tai olemaan tekemättä näin se on aina sitten oma lukunsa.

Tähän väliin pahoittelut aiheet saattaa vähän hyppiä, koska ajatus laukkaa kuin kettu jänöjussin perässä ja jänöjussi on se punainenlanka mitä pitkin yritän tätä tekstiä viedä, että tässä olisi edes joku järki. Sitten paluu asiaan.

Moni on sanonut. "Hommaa halvempi opettaja. Mikset mene sen ja sen tunnille se ottaa vaan kympin kerrasta?" Syy tähän on puhtaasti se että, jos opetuksesta maksan ja haluan OIKEASTI oppia ratsastamaan ja samalla opettaa myös hevostani, joka kuitenkin on hyvinkin raakile lämpönen, jolla on ravitausta ja vieläpä kun meillä on yhteinen vuosien ravi- ja puskissa rymellys tausta takana. Hermoheikoille tiedoksi lämpöset ovat kyllä nöyrempiä, fiksumpia, helpompia ja mukavampia kuin esimerkiksi putet. Tai tämä on minun mielipiteeni. Mutta ei se silti siitä opettamisesta yhtään sen helpompaa tee. Kaikenlisäksi tämä minun kyseinen rakas lämppärinrieskani ei anna mitään ilmaiseksi. Eikä se rakenteeltaankaan ole niitä ratsuimpia malleja. Toisaalta se onkin monikäyttö otus eli se on rakenteeltaan vähän kaikkea. Eikö? ;)

Aihe karkasi taas.

En sano käyväni valmennuksissa, vaikka periaatteessa varmaan voisin. En omasta mielestäni ole vielä sillä tasolla, että voisin sanoa "valmentautuvani". Liekkö sillä mitään väliä, mutta onhan se hienomman kuuloista. "Joo siis meillähän oli kouluvalkka nyt tämän viikon maanantaina Teresan ja Lassin kaa ja me harjoiteltiin naapurin koulukisoihin C-merkin asioita." Kuulostaa aika koomiselta eikö? Vaikka voin käsisydämmellä, tai vaikka Noan etupolvella halutessanne, sanoa ratsastuksenopettajamme olevan ensiluokkainen. Ja kyllä tämä menee jo rehdin piilomainonnan puolelle, koska pääasiallinen huutohan kuuluu "Parempaa ratsastustaitoa hevostenne takia!" Satu on ammattilainen Ypäjällä opiskellut ja Kyralla työharjoittelussa ollut. Ja minulle sananparsi "Kyralla työharjoittelussa" meinaa melko paljon, koska Kyralle ei takuulla ihan kuka tahansa pääse ja siellä ei takuulla asioita tehdä tai hevosia ratsasteta miten sattuun. Olen kuitenkin sen verran "vanha" jo tässä heppahommassa, että olen lukenut Kyrasta jo kauan sitten Hevoshulluista ja Villivarsoista ja varmaan änkyttäisin ja melkein itkisin jännityksestä, jos Kyran livenä näkisin ja saisin jopa jutella hänen kanssaan (huomaa hänen. Olen käytökseltäni moukka ja yleensä sanon ihmisistäkin "sen", mutta Kyraa arvostan sen verta paljon, että sanon hänen). Tosin voin vannoa, että sanoisin jotain todella typerää ja tekisin itseni ja oloni vielä vaikeammaksi, koska olen vain niin onneton tuon jännityksen kanssa välillä.

Karkasiko taas? Ehei. Koittakaahan pysyä matkassa saan sen jänöjussin ihan kohta kiinni.

Valmiiksi jo Satulta anteeksi pyyntö täällä on paljon sinulta lainauksia keskusteluista mitä meillä on tunnin jälkeen ollut, koska olen niistäkin jo oppinut ja paljon ja ne ovat jääneet mieleen.

Me ei tosiaan valmennuksissa harjoitella supervaikeita "temppuja", eikä käydä valmennuksissa treenaamassa asioita koska se on hienoa vaan me käydään rehellisesti ratsastustunneille opettelemassa ratsastamaan. En halua sortua oikoteihin, koska niin meinasin jo tehdä moneen kertaan, enkä halua ryssiä tätäkin asiaa Noan kanssa. Olen tehnyt satoja ja taas satoja virheitä Noan kanssa, mutta tämän lauseen olen tajunnut kuitenkin kokoajan paremmin ja paremmin "Mitä ratsastaminen on ja kuinka hiton vaikea sitä on oppia?". Siihen ei ole suoraa vastausta kellään. Jotku oppivat helpommin, jotku vaikeammin. Jotku eivät koskaan halua edes kunnolla yrittää ja jotku luulevat osaavansa jo kaiken. Jotku eivät uskalla alkaa opettelemaan, koska eivät tohdi myöntää kuinka matala se osaamisen taso oikeasti onkaan tai kuinka pahasti koko homma on repsahtanut itsenäisen ratsastelun aikana.

Se on kova pala myöntää, ettei osaakaan juuri mitään tiedän sen varsin hyvin. Minulla meni järjettömän kauan siihen ja siksipä kokeilinkin oikoteitä onneen. Onneksi kuitenkin sen verran vähän, etten kerennyt tekemään ihan järjetöntä tuhoa. Sitten, kun lopulta myönsin "Mä en osaa yhtään mitään muuta kuin maastoilla ja ajaa selästä. Mä tarviin hyvän opettajan makso mitä makso." alkoi myös pikku hiljaa tapahtua edistystä. Satu oli aika helppo valinta, koska olin nähnyt Satun ratsastavan ja oli paljon tuttuja ketkä kehuivat ja kertoivat kokemuksiaan. Ei tullut sikaa säkissä mikä on hyvä, koska enään en ole rahojani tyhjään puskenut.

Ensimmäinen tunti jännitti ihan järjetön. Niin jännittää jokainen. Miksikö? En tiedä. Semmoinen pikku tyttömäinen olo, että viikon odotan tuntia soikeana ja kun se lähenee alkaa jännittämään ihan mahoton. Vaikka minun ei tarvitse jännittää minkä hevosen tunnille saan. Se on aina se sama tuttu. Vaikka päivääkään en vaihtaisi pois silti välillä voisi olla kehittävää ratsastaa erihevosilla. Vaikka esimerkiksi Lassilla, joka menee ihan uskomattoman nätisti Teresan kanssa. Lassilla pääasiassa mennään olympialla, mutta Teresa menee tunneilla kolmipalalla ja mikä muutos! Ei voi sanoa kuin että "WAU!".

Alkuunhan logiikkani oli, että ennemmin käyn kahdesti kuussa ammattiopettajan tunneilla kuin joka viikko jonku tunneilla, josta en ole itsekään varma opinko mitään. Nyt olen onneksi saanut pidettyä rahavarani siinä tilassa, että pystyn käymään liki viikoittain Satun tunneilla. Iso kiitos siitä kuuluu Teresalle, koska tulee Lassin kanssa mukaan. Ehkä voisin Teresaa muistaa joku kerta vaikka karsinan siivouksella tai jollain? Eikö vain? Kuitenkin alun logiikka on jo maksanut itsensä takaisin. Olemme Noan kanssa kivunneet "Fossiiloitunut kastemato"-tasolta jo "Kastemato vesisateella asvaltilla pyörän alle jääneenä"-tasolle. Mikä on huima muutos parempaan. Ei vielä kultaa eikä kunniaa, mutta oppimista. Mielenkiintoista oppimista sopivalla tahdilla.

Talvella kun kenttä ei ollut kunnossa ratsastin älyttömän paljon yksin. Silloin ei ollut kentälle mitään harjoitteita mielessä vaikka kuinka luin vaikka ja mitä netistä ja kirjoista ja juttelin tuttujen kanssa. Tosin silloin ei tapahtunut järinmoista kehitystäkään ja sitä saatua tietoa oli vaikeampi soveltaa ratsastukseen käytännössä. Alkoi ehkä jo hetkellisesti tulla epätoivo pintaan? Tosin paljon talvella keskityimme treenaamaan kuntoa ja tuulettamaan maastossa molempien päitä. Noa kun siitä juoksemisestakin niin mahdoton tykkää, etten sitä siltä ole viemässä vaikka siitä "hieno ja uljas" ratsu tulisikin.

Nyt tuntien myötä tekemistä olisi ihan mahdoton ja on  vaikea päättää mitä tekee milloinkin. Välillä suunnitelma on vaihtunut sitä myötä, kun kentällä on menty. Miehen ilme on välillä aika mielenkiintoinen, kun kahdennenkymmenennen kerran yhdelle iltaa avaan suuni aiheena "Noa, ratsastus, talli, varusteet ja kyllähän se ravihommakin siellä välillä vilahtaa ja sonnan lapiointi tietenkin." Ehkä se kohta jo pyytää voisinko välillä ajatella jotain muuta edes yhden illan kokonaan tai sitten olla vaan hiljaa. Vaikka isona tukenahan mies minulle on ja kiinnostunutkin harrastuksestani. Ehkä vaikea olla kiinnostumatta, kun siitä kokoaika jauhan ja joka paikka jopa ihoni on hevosissa. Niille harvoille, jotka eivät tiedä niskassa on tatuoituna Noan rekkari ja yläselässä on vähän isompi hevoskuva tatskattuna. Voin joku kerta laittaa kuvat niistä mikäli joku haluaa nähdä.

Viimeisimmällä tunnilla harjoiteltiin tosiaan C-merkin asioita, koska naapurin koulukisat on tänään. Jaiks! Sitä edellisellä voltteja ulos asettaen ja sitä ennen sisään asetusta. Sisään asetus meni jotenkuten muuten, mutta se myötäämisen vaikeus ja ymmärtämisen vaikeus. Välillä pää tajuaa keho ei ja välillä keho vois tajutakin, mutta päästä ei toivoa. Ulosasetus sitten taas.. Ei luoja se on vaikeaa! Tajuan idean, mutta siihen se sitten jääkin. Vaikka Satu kädestäpitäen opetti, näytti ja neuvoa ja pää tajusi, mutta keho sitten.. Ei toivoakaan! En ole itsenäisesti kumpaakaan asiaa  hirveästi harjoitellut, koska pelkään tuhoja. Olen kuitenkin harjoitellut myötäämistä, koska käsilläni on tapana juuttua kohtaan X ja jäähä siihen paikoilleen jarraamaan ties kuin pitkäksi aikaa. Jos on apukeinoja käsien henkiin herättämiseen otetaan esimerkiksi sähköpostitse vastaan.

Toissapäivänä kuitenkin koin valaistumisia. Ensinnäkin vihdoin ja viimein tajusin kokonaan myös kutakuineen jalkojani myöten, että Noan tehtävä on ravata tai laukata ei minun. Ja että pohkeella turha jatkuva puristaminen on ihan yhtä tyhjän kanssa, koska hevonen vain turtuu siihen. Se tieto meni jalkoihin asti. Mahtava tunne, kun sai hevosta herkistettyä pohkeelle ja se reagoi! Siispä pois vihdoin ja viimein turha jatkuva puristaminen vaan ennemmin kevyttä "tapsutusta", ku pohjetta tarvii käyttää ja jos se ei mene sillä läpi niin raipalla napakka muistutus (mihin pääsemme kohta ja kyllä olen onnistunut kämmimään senkin) tai "tapsutus" kovemmin ja tehokkaammin. Ei sitä hevosta potkimalla potkia tarvitse kuitenkaan. Vähän hankala selittää. Menkää Satun tunnille se selittää sen teille. ;)

Raippa sitten taas. Olen huomannut jo jonkinaikaa sitten, että jostain ihmeellisestä syystä olen käyttänyt raippaa Noalle sillain "läps läps". Ja ei kyse ei ole siitä, että minulla tulisi paha mieli, kun hevosta joutuu "rätkäisemään" ei todellakaan, koska minä olen se joka määrää ja hevonen ts. Noa on se joka tottelee. Eikä sitä hevosta hakata tarvi en sitä tarkoita, mutta jälleen ohimennen Satua lainaten on parempi käyttää raippaa kerran kuin potkia ja puristella jaloilla koko tunti samaa asiaa. Tunneilla ja muutenkin ratsastaessa alkoi tuo tyhjä läpsyttely jo ottaa ihan tosissaan aivoon. Kyllähän Noa paksupäänä sen huomaa, että "ai tuo vaan läpsyttelee noh.. ei mun tarvi siihen reagoida siinä, ku läpsytelkööt" ja arvatkaapas reagoiko se sitten raippaan juurikaan. No eihän se reagoi. Ja minä taas "läpsläps" ÄRH! että osasi ottaa aivoon. Aloin jo miettimään, että alanko lyömään itseäni joka kerta, kun napakan raipan sijaan läpsäytän ja jatkan tyhjää puristelua. Noh.. Koin pienimuotoisen valaistumisen niin ei onneksi tarvinnut. Olisi muuten ollut itsellä hetken päästä nahka melko hellänä.

Sitten eilen, kun sen C-merkin radan menin läpi ensin raipan kans sitten ilman raippaa ja kah! Hevonen kääntyy, nostaa laukan helpommin, laukkaa jouhevammin, hidastaa ja nopentaa tempoa paremmin, kun minä en tyhjää puristele vaan "tapsuttelen" tarvittaessa ja kun se tekee oikein se saa keskittyä tekemään sitä ilman häiriöitä. Pieniä palkkioita kokoajan ja jo alkoi löytyä taas pykälää miellyttävämpi ratsastuskokemus.. Noh olkoot myönnetään. Olin niin tohkeissani ,että oli vaikea housuissaan pysyä. :D Meillä nämä ilon asiat on vielä hyvin pieniä.

Tyhjä maiskuttelu kans on ärsyttävä tapa jota harrastan. Noa kyllä kuulee ja ymmärtää kerrasta, mutta tottakai se siihenkin turtuu, kun kokoaika maiskuttaa ja maiskuttaa tyhjää. Ajattelin jo, että jos ei muu auta niin ukolta työpäivän jalassa ollut hikisukka suuhun ja menoksi. Parempi varalta tunkea se sukka suuhun jo kotona niin ei pääse unohtumaan. Siitäkin valaistuin toissa päivänä ja eilen varsinkin, kun tajusin olla hiljaa siellä selässä. Kyllä se vain toimii pohkeilla paremmin, ku itse käyttää sitä pohjetta oikein ja pitää turpansa tukossa. Yksinkertaista, mutta silti yllättävän vaikeaa.

Valitettavasti nyt en jaksa jäädä kuvamateriaalia valkkaamaan mukaan, koska niihin kisoihinkin vissiin pitäisi jossain vaiheessa valmistautua. Päivittelen kuitenki illalla tai oletettavasti huomenna lisää ja laitan samalla kuvia monestakin mullistuksesta mitä meillä on tullut viime aikoina.

Pitäkää peukkuja, että saadaan se C-merkin kouluhjelma läpi ja mielellään ihan ok pisteilläkin. Lupaan yrittää parhaani. Toivottavasti myös kehoni tekee niin.