Varoitan jo valmiiksi teitä heikkomielisiä, jotka tätä erehdytte lukemaan, että se on pyhä ihme, jos tästä ei tule pitkä. Siis todella pitkä. Rullaa alas asti ensin ja luovuta suosiolla jo alkuunsa. aion siis päivittää viime aikaiset tapahtumat tähän tiivistetysti ja sitä tekstiä varmasti riittää.
Meillä kun on Noan kans nyt vastustanut viime aikoina ihan kunnolla ja samalla on ollut mulla usko melkoisella koetuksella. Anteeksi Noa, vuokraajat ja kaikki muutkin tallilaiset, jotka olette asiasta kärsineet, jos ette muuten niin Noan huonon käytöksen myötä. Olin jo hetkellisesti luovuttamassa, että ei tästä mitään tule, kun hevonen ei pysy ehjänä viikkoakaan.
Viime lauantaille sain sitten Noalle nastotuksen (hokkakenkään kengityksen suomeksi sanottuna), joka palvelu pelasi täydellisesti kuten aina. Kengityksen jälkeen olin lähdössä Noan kanssa paineen purku lenkille ja lähtökohtainen mielenkiinto oli aika nollassa. Yritin ronkkimalla ronkkia eikö olisi lenkkiseuraa, kun into oli aika nollissa sillä hetkellä. Ei ollut lenkkikaveria niin lähdettiin Noan kanssa kaksin. Onneksi.
Lenkillä ollessa tienvarret olivat ihmeellisesti täyttyneet maastopukuisista pikku ukkeleista, möröistä sun muista. Yksi kivi puomitiellä (ollut samassa paikassa ehkä viimeisen viis vuotta.. se kivi siis) oli ihan kamala. Menosuuntaan se ei ollut niin kamala, mutta kotiinpäin tullessa tuntui, ettei me kotiin päästäkään, kun sen kiven takana oleva mörrinmöykky syö pienen Noa polosen. Muutenkin kulku oli välillä melko kiemuraista. Mahtoi niillä maastopukuisilla pikku ukkeleilla olla vähintään pumppuhaulikot, harppuunat tai jotku muut hevosten tappovälineet matkassaan, kun tämä minun normaalisti perus järkevä otus sinkoili mihin sattuun mm. kesken laukan. Nopea tempoisen laukan.
Se itse lenkki ei kuitenkaan sinällään ollut päivän kohokohta, vaan Noa. Voiko se aistia mun huonon fiiliksen ihan äärettömän hyvin tai jotain? Noalla tuntui nimittäin olevan semmoinen halipula ja melkein kuin sillä olisi ollut ikäväkin. Tuntui, että se tulee karsinastakin syliin ennemmin kuin kyttää ruokiensa perään mikä Noassa on aika harvinaista. Jotenkin kaikin puolin Noa osasi taas piristää juuri oikealla hetkellä ja muistuttaa miksi sen kujeiluja olen näinkin kauan jaksanut. Toki lenkilläkin en muista milloin olisi ollut noin pehmeä ja yhteistyöhaluinen otus alla. Tuntui, että mun muistikuva Noan ratsastettavuusominaisuuksista oli ihan väärä.
Siispä nyt, kun haavat ja muut vastaavat ongelma alkaa olla selviämään päin päätin alkaa selvittää myös ratsastuksellisia ongelmia. Maanantaina Satu tulee ratsuttamaan Noan ensimmäisen kerran ja siitä sitten katsotaan miten tehdään jatko. Minä pysyn itse poissa kentältä vielä toistaiseksi tai jos sinne Noan kanssa änkeän se on liinan nokassa. Keskiviikkona minä taas vuorostani meen nikamanniksauttajalle, että saadaan mun vinouksien korjailu alulle ja sitten seuraavalla viikolla (toivon mukaan) Riiviölle Satun pitämälle liinatunnille.
Toki ratsutuksen ja liinatunnin onnistumiseen vaikuttaa nämä iki-ihanat syyskelit. Kun treenaaminen on ulkokentästä kiinni ei pysty edes edellisenä päivänä vakuuttamaan voiko kentällä seuraavana päivänä mennä juuri ollenkaan. Mutta pidetään peukut pystyssä ja tarvittaessa anoppikin tyytyväisenä, jotta kelit olis suopeat. Ei kai kaikki voi kuitenkaan meilläkään vastustaa eihän?
Sitten toinen hieno asia mistä yllätyin positiivisesti tässä mitä jo aiemmin ounastelin, mutta nyt totesin oikeasti käteväksi. Nimittäin ratsastusloimi. Ja kyllä myönnän juuri ne jotka aikaisemmin mielestäni olivat naurettavaa höpöhöpöä, mutta antakaapas, kun selitän miksi mieli muuttui. Tässäkin asiassa.
Laitoin lauantaina sen heijastinloimen päälle, ku aikaisemmin jo hoksasin sen toimivan lenkin aikana kuivatusloimena aika hyvin, kun siinä on fleecevuori. Noh.. Lauantaina lenkiltä tultua oli aikas hienoa, kun oli litimärkä loimi ja liki kuiva hevonen. Onko talvella mitään helpompaa ja mukavempaa kuin että nakkaa Noallekin rätin pyllynpäälle lenkin ajaksi niin sen saa lenkin jälkeen aikaisemmin pihalle ilman loimea. Eikä tarvi klipata mikä sekin jo oli harkinnassa. Mikä taas mahdollistaa sen, että Noa saa suurimman osan talvesta olla ulkona loimetta.
Ainoa, että päiväsaikaan, vaikka se heijastinloimi toki on hyvä, mutta se on ehkä hilkun turhan räikeä. Ei sillain pahasti, mutta silti. Noa näyttää enempi karanneelta tietyömaakyltiltä kuin hevoselta. Siispä joudun hankkimaan taas "ratsuhöpötyksen" eli toisen ratsastusloimen. Villaisen tai fleeceisen (??), jota voin pitää päivisin käytössä ilman, että Destia tulee vaatimaan omaisuuttaan takaisin kesken lenkin. Miksikö sitten alunperin hankin ratsiloimen? Ihan vain, koska tuo liki musta mörriäinen ei syksyllä varsinkaan pimeässä hirveän hyvin näy ja jalkaheijastimet totta puhuen on aika hanurista.
Aina oppii uutta ei voi muuta sanoa.
Pitäkää peukkuja, että ratsutus menee hyvin ja minun hässäkät myös, että päästään taas ponnistamaan uuteen nousuun tai edes päästään ratsastamaan suoraa linjaa ilman, että se viettäisi pahemman kerran oikealle kuten lauantaina kello 3 jälkeen aamuyöllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti