Tiedättekö sen tunteen, kun...

Jokaisen ihmisen suosikki systeemissä Facebookissa on paljon näitä "Tiedättekö sen tunteen kun...." ja sitten on jotain oikeen syvällistä ja jokaista koskettavaa.. noh.. Mullaki on kerranki semmonen..

Tiedättekö sen tunteen, kun hevoselle ensin laitetaan rokotukset ja siitä tulee muutaman päivän lepo, kun pääset liikutuksen makuun leikataan patteja (yks mahavyön kohdaltakin) ja siitä tulee lisää lepoa, sitten rokotetaan toisen kerran ja taas muutaman päivän lepo ja vieläpä rokotusta seuraavana päivänä hevonen on paskajäykkä ja mittari siellä persiessä pyöräytettynä näyttää 39,9C. Eikä siinä vielä kaikki. Juuri kun luulee olevansa voitolla ja kohta päästään normaaliin arkirytmiin ja on kaunis lauantaipäivä tulee tallilta puhelu (ei sillä kiitos vuokraajalle ilmoituksesta sillä soitto tuli kyllä juuri oikeasta asiasta, eikä liioitellen, muttei vähätellenkään), että Noalla on haava, eikä se astu jalallaan kunnolla. Siispä autoon ja tallille.

Älkää lapset lukeko, mutta voiko ihmistä enää enempää syvällisesti ja kirjaimellisesti RIEPOA ja ARGH! Onko tämä oikeasti todellista? Nyt kun se joutuu taas olemaan levossa sehän kerää virtaa itteensä ja mitä sitten tapahtuu? Se tappelee tarhassa ja repii lisää itteään. Tai ainakin kovasti ihmettelen, jos näin ei tapahdu.

Sinne meni siis maanantain ratsutus ja tunti TAAS. Sieltä tervetuloa lepopäivät ja kävelytyspäivät TAAS. Tervetuloa myös haavanhoito ja kaikki muu mukava. Jos nyt joku tulisi sanomaan tähän näin silmieni eteen "No mutta tiedätkös sen tunteen, kun oravalla on käpy jäässä?" Saattaisi sekä se kurre polonen, että sen pankkojäinen käpy löytyä jostain kurrelle varsinkin yllättävästä, mutta lämpimästä paikasta, josta kysyjä saattaisi olla jopa yllättyneempi kuin se kurre.

En myöskään halua kuunnella viisastelevia kommentteja siitä kuinka maan mato tasolla ollaan tai kuinka saatan sortua ylihuolehtimaan tai kuinka se on vaan harrastehevonen. Riipii se silti. Sitä paitsi kyse on silmäterästäni, eikä mistään lelusta. Sille ei tehdä mitä tahansa, sitä ei hoida kuka tahansa, sillä ei ratsasta kuka tahansa. Ja toki harrastehevonen eli ei on kisatavoitteet jo ensi kesällekin kuitenkin suht korkealla. Eikä ne kisatavoitteetkaan vaan ylipäätänsä ei tämmöiset naurata.

Se vielä lisää riepomisen määrää, että syksy meni reisille myös aika lahjakkaasti sekä vaivojen että kelien takia. Talvi on onneksi ollut suht suosiollinen ja kiitos pienelle kentän huoltotiimille. Ovat lananneet kenttää hyvinkin ahkerasti mistä pitää muistaa olla kiitollinen. Ja toki kaikesta huonostakin koituu jotain hyvääkin. Kuten se ettei voinut laittaa mahavyötä pakotti minut kentälle vääntämään koulua ilman satulaa, joka paransi huomattavasti tasapainoa ja itsevarmuutta mm. harjoitusravissa eli pointtini on se, että pitäisi muistaa ajatella, että kaikesta koituu jotain hyvää. Saanen epäillä mitä hyvää tästä koituu?

Noh.. Kohti huomista ja kohti toipumista. Näin ainakin pitää toivoa ja pitää lippu korkealla. Eikö vain?

Rokotettu! Vihdoin!

Tai no jos ihan pilkun tarkkoja ollaan niin "ravirokotettu", koska vielä täytyy 4-6kk:n päästä käydä laittamassa toinen tehoste ja sen jälkeen päästään rokottamaan vuosittain. Nyt on kuitenkin saatu se ensimmäinen ja toinen laitettua ja jos intoudutaan vaikkapas koelähtö tässä ajamaan ei enää ole rokotukset esteenä. Joten varoitus Oulun raviväki me jakomielitautiset olemma vapaalla jalalla taas! Toisen tehosteen käyn tietenkin laittamassa, kun sen aika tulee niin saadaan kisata ratsikisoissakin, kun tuo ravitouhu nyt ei ole se pääasiallinen tavoite. Se on enempikin vaan mielenoikku, joka tuli, kun Noa polki treeneissä niin himpskatin hyvää ravia tulemaan.

Onneksi tajusin, että Elliot on menossa starttiin Oulun eilisiin iltaraveihin ja Noa vois tuurilla päästä samalla kyydillä käymään siellä klinikalla pistettävänä.Onnistuihan se ja avot! Kerrankin joku meni niin kuin elokuvissa. Toki asiaa paransi vielä se, että Elliot voitti eilen hienosti ja paransi ennätystäänkin aika raposasti. Oli jännittävä seurata miten käy, koska jo heti startin alkumatkasta näytti, että jos mitään hälyyttävää ei tapahdu se pikku palleroinen päräyttää voiton. Pienestä sitä voi ihminen olla ilonen.

Ainoa pieni haitta mitä rokottamisesta tulee on se, että Noa ei saa nyt muutamaan päivään hiota ollenkaan, mutta jos ei lämpöä nosta tai mitään muutakaan ilmene olen jo keksinyt kehittäviä harjoituksia siksi aikaa. Ei passaa jäädä tuleen makaamaan hetkeksikään. Tarkoitus olisi siis mennä erilaisia puomiharjoituksia käynnissä, voltteja, siirtymiä käynnistä pysähdykseen ja ylipäänsä tutkiskella omaa istuntaa siinä samalla ja pyrkiä saamaan tuet, lihakset, raajat sun muut sieltä sun täältä toimimaan niin kuin niiden pitäisi. Tasapainon ja rentouden takia ja hauskuuden myöskin naistensatulassa mennään taas eessun taassun ja ympäri ämpäri.

Nytpä siis tallille pällistelemään ja tuuskailemaan. Jospa tuo pakkanenkin laskisi tässä vielä hippasen.

Ratsastuksen ihanuus ja tuskanen vaikeus.

Paljonko tietoutta ratsastuksesta tarvii niin, että siinä kehittyy? Jos yrittää siis tehdä kaiken oikein ja opetella asiat niin, että joskus vielä edistytäänkin, eikä yritä käyttää gramaaneja, olympioita, rullaamista tai mitään muutakaan jonkun sairaan ihmisen keksimiä virityksiä. Psst! Gramaanit itseasiassa oli jossain vanhassa varustekirjassa tai jossain tehty näyttelyohjiksi, eikä hevosen kiusaus ja kurppaus remmeiksi. Näyttelyohjina voivat ollakin ihan kätevät kieltämättä, mutta ei niitä muuten kenenkään tarvisi hevoselleen kurpata. Olympiasta taas sanotaan, että olympialla voi ratsastaa vain tarpeeksi taitava ratsastaja. Kysymys: Jos on tarpeeksi taitava ratsastaja ja osaa tarpeeksi hyvin ratsastaa mihin tarvitsee olympiaa? Miksi sillon ei ratsasta normaali kuolaimella ennemmin ja käytä tätä toista hevosen rääkkäysvälinettä vaikkapa pähkinänsärkijänä? Lienevätkö siihenkään hyvät saati mistään kokoisin?

Koko tämä ajatus siis lähti tuosta aiempien viikkojen ja vieläkin vähän kaivelevasta epätoivon hetkestä, kun ei meinaa oppia niin ei vain meinaa oppia. On siihen osakseen syynsäkin. Viime aikainen rahattomuuteni on vakaasti rajoittanut tunneilla käymistä ja senhän tietää, että se vaikuttaa suoraan kehityksen hyytymiseen. Lisäksi on tässä ollut nämä sarkoidihommat ja kaikki muutkin syltyt. Se lieneekin juuri se syy miksi välillä hiipii epätoivo puseroon. Pahin kulmakivi tällä hetkellä on asetus ja satulassa suorana vakaana pysyminen. Tilanne kun on se että asettaessa minä asetun ja Noa menee tönkkönä suoraan. Lisäksi mun kädet on ihan liian hitaat myötäämään, mikä sekin tuo oman ongelmansa asiaan. Valehtelisin, jos väittäisin, etteikö välillä olisi jopa luovutus käynyt mielessä. Pieni ajatus, josko me sittenkin vaan jatkettaisiin puskailua ilman mitään tavoitteita? Ei! Sitten onneksi sisu aina huutaa takaraivosta "Sinä ET luovuta! Sinä ET anna nyt periksi!" ja sitten taas mennään.

Siispä jatkamme harjoittelua, harjoittelua ja harjoittelua. Eilen olin Pulliaisen Mintun luennolla Tupoksessa ja siellä puhuttiin ihan perusratsastuksesta. Koin taas valaistuksia valaistusten perään ja välissä tuntui jo, että voi ei sitä työnmäärää ei voi käsittää mikä on edessä päin. Toki joku pieni etu on siinä, etten vain räpellä siellä ja luule osaavani täydellisesti, koska se ei olisi yhtään hyvä asia kenellekään osapuolelle. Varsinkaan Noalle.

Tietenkään ei passaa painua täysin surkeuden alhoon ja jäähä vain tuleen makaamaan vaan pitää iloita myös pienistä saavutuksista. Tai niistä saavutuksista, jotka voivat toisille olla hyvinkin pieniä, mutta itselle ne ovat valtavia. Kuten esimerkiksi maanantain ratsastushan meni pitkästä aikaa ihan järjettömän hyvin. Tiistaina tein elämäni pienen erävoiton ja kymmenen vuoden tauon jälkeen laukkasin kentällä ilman satulaa. Maanantaina oli erävoitto myös saada pitkästä aikaa Noalle kurpattua mahavyö niin pääsi tekemään töitä satulan kera ylipäätänsäkin. Toki tiistaina tuli myös epätoivon asia vastaan, minkä takia itseasiassa me laukattiinkin, nimittäin asetus. Oppiiko sitä ikinä? Ja jos oppii niin milloin? Suoralla tiellä asettaessa minä kurppaannun mutkalle asetin sitten sisälle eli ulos ja Noa lompsii suoraan. Sen lisäksi vaikka mulla aivot huutaa, että "Myötää jo!" käsi myötää vasta puolen kierroksen päästä. Noa raukka. Anteeksi kaikki sekavat signaalini mitä sieltä selästä sohvellan. Koita kestää!

Toki on myös hyviä asioita mitä olen oppinut tässä ymmärtämään. Kuten jos alkaa tarpeeksi molemmat väsymään niin äkkiä lopetetaan hyvään suoritukseen ja kentältä pois. Ahneella on se sontainen loppu niin kuin sanotaan. Toiseksi, vaikka olisi ollut vain 5 minuuttia kentällä ja alkaa kypsyttää ja ärsyttää ja mikään ei onnistu. Äkkiä pois sieltä kentältä ja vaikka maastoon. Turhautuneena, pahana päivänä (oli se kummalla tahansa), eikä edes puoliksi huonolla fiiliksellä kannata tehdä mitään, koska siitä on enempi haittaa kuin hyötyä. Tässä välissä joku varmaan ajattelee, että "hah itsestään selvyyksiä urpo!". En kuitenkaan olisi ihan niin varma. Tässä vuosien varrella olen nähnyt siellä sun täällä silloin tällöin turhautumistaan hevostaan mätkiviä ratsastajia, jotka huutavat ja kiukkuavat, koska ei suju, mutta silti yritetään ährätä, vaikka näkee kilometrin päähän, ettei sille päivää tulekaan sujumaan. Kiskotaan, revitään, potkitaan mätkitään, huudetaan ja heilutaan sieltä selästä ja polle poloinen on hukassa, että mistäs nyt tulee ja miksi pitää rympätä, jos ei suju.

Tiedän, että nyt joka toinen ajattelee "en minä ainakaan ole ikinä tehnyt noin." Etkö? Voitko vannoa ja vakuutta vai eikö vain kanttisi kestä myöntää? Minä voin myöntää. Olen sortunut montakin kertaa siihen "kun ei tämä nyt, kun tämä vaan pelleilee ja pyllyilee ja testailee ja ja ja ja" STOP! Miksi kaikki virheet pitää oppia kantapään kautta? Kun aloin tajuta, että on vain huono päivä kihnuttaa siellä kentällä ja mikään ei suju, tein muutama kertaa ratkaisuksi jopa sen, että ravasin tai kerran peräti laukkasin suoraan kentältä pois ja lähdin maastoon ihan puhtaasti humputtelemaan ja tuulettamaan kummankin päätä. Ensimmäinen jota siitä pelleilystä tai pyllyilystä syytetään ei ole se hevonen vaan se joka on siellä satulan ja kypärän välissä. Eli seuraavan kerran, kun tekee mieli mätkiä jätä se hevonen vielä hetkeksi sinne tarhaan, mene kentälle ja huuda itsellesi ja mätki itseäsi ja sitten vasta hae se hevonen ja lähde maastoon sen kanssa.

Ei noiden kanssa aina tarvitse kaikkea tehdä kuitenkaan niin kehityksen hulluuden kiilto silmissä ja asetettujen treenisuunnitelmien tai tavoiteharjoitusten mukaisesti. Välillä saa ja pitääkin humputella. Laukkailla maastossa, käppäillä puskissa, kesällä kahlailla ja uidakin. Vaikkei se välttämätä juuri sillä hetkellä kehittäisi oikeastaan juurikaan mitään.

Eikö vain?

Vihdoin satulalla.

Noalta leikattiin jo 14.2. pois ne kolme sarkoidia. Yksi leikkauskohtahan on vasemmalla puolella juuri mahavyön kohdalla. Tikit laitettiin sulavat, mutta jostan syystä solmut ei ole lähtenyt aikaisemmin pois kuin vasta jossain välissä eilisen talleilun jälkeen oli lähtenyt toinen sykkyrä ja sitten tänään sais sen toisenkin irti, kun se oli vain semmoisessa rumimömmössä kiinni siinä. Lätkäisin paljon Helosania ruvet päälle suojaksi, satula selkään ja menoksi. Voin kertoa, että oli jo valmiiksi huumaava olo. Vihdoinkin! Toki samalla kyti takaraivossa ajatus, kunhan se ei ärtyisi ja intoutuisi siitä millekkään kasvustolle tai pöpöille alttiiksi.

Mentiin kentälle ja kentällä oli pari estettä, joita Noa katsoi onnessaan "Hypätäänkö me? Jee!". Taisi olla pienehkö pettymys, kun minä halusinkin vääntää koulua. Ilman satulaa ratsastus oli tehnyt terää tasapainolle ja auttanut huimasti harjoitusravin rentoudessa. Toki kaukana priimastahan se vielä on, mutta jalat ja hanuri oli jo paljon rennommat ja pystyin välillä jopa rentouttamaan niitä uudestaan lisää ilman, että koko paketti olisi levinnyt. Muutamia askeleita meni jopa ihmeen hyvinkin tähän astiseen verrattain. Toki suoraan ei alettu ravaamaan vaan ensin tehtiin käynnissä voltteja, lävistäjiä sun muuta yksinkertaista ja yritin vähän mietiskellä käsiä, tuntumaa, istuntaa. Kaikki tuntui taas kovin oudolta. Samalla heräsi ajatus "Pitäisiköhän täällä kentällä viettää taas jatkossa vähän enempi aikaa?". Saattaisi olla otollista. Vaikka voin vannoa, että maastoilutauko ja pakon edessä tuommoinen kokonaisvaltainenkin tauko tekee terää.

Pakon edessä ilman satulaa treenaaminenkin tekee ihmeitä, jos on tämmöinen epävarma jännittäjä nössykkä niin kuin minä.Naistensatulassa ratsastus ilman satulaa auttaa ihmeesti tasapainoon. Siksiköhän sitä tehtiin sillon rapiat kymmenen vuotta sitten leireilläkin? Vai oliko se vaan se viihdearvo ja lapsille hauskuus tehdä aina välillä jotain erilaista? Tiedä häntä, mutta hyödyllistä joka tapauksessa suosittelen erittäin lämpimästi. Kun meni naisten satulassa vähän ja teki voltin tahi kaksikin suuntaansa normaalisti ratsastus ilman satulaa oli ihmeenkin paljon helpompaa het kerrasta. Tuossa pitää vaan muistaa sitten harjoitella yhtä paljon ja samoja asioita kumpaankin suuntaan. Mutta kun selviytyi naistensatula harjoituksista oli harjoitusravikin ilman satulaa paljon helpomman tuntoista ja jännitystä paljon vähemmän. Ilmeisesti ratsastuksessa joku pieni turhankin tuntoinen ja hieman hömpähtävä harjoitus voikin olla yllättävän hyödyllistä. Voisinkin ottaa ilman satulaa ratsastuksen ihan vakio liikutusmuodoksi silloin tällöin. Kerran viikossa tai kerran kahdessa viikossa voisi olla aika ok? Olen nimittäin kuullut, että liikaa jos treenaa ilman satulaa keikahtaa istunta herkästi väärää asentoon ja sitä en tähän pakettiin halua vielä lisäksi, koska minun istunnassa noita vikoja on ihan kiitettävästi omastakin takaa. Huomenna tosin ajattelin mennä ilman satulaa, ettei ihan vieläkään tulisi jatkuvasti satulavyötä kurpattua siihen mahan ympärille. Uskoisin, että sen satulan sinne selkään ehtii tässä vielä punomaan kerran jos toisenkin tällekin kuulle vielä.

Käynnin jälkeen vuorossa oli harjoitusravi ja siinä kans ihan perus tylsähköjä voltteja ja lävistäjiä. Enempi hakua tuntumaan, istuntaan, istunnan joskus vielä tulevaan suoremmuuteen. En uskalla sanoa suoruuteen, koska en ole ihan varma tuleeko se koskaan tapahtumaan, vaikka tavoite on kova. Seuraavaksi otettiin kevyt ravi ja jälleen voltit ja lävistäjät ja lisäksi tehtiin poikittaissuunnassa kenttää kasia ja vähän mietiskelin ja haeskelin kokoajan mitä mun kroppa, kädet, pää, jalat ja kaikki tekee kaarteissa ja missä on menty vikaan. Koin taas semmoisen pikku valaistumisen sillä kauniilla hetkellä, kun harjoitusravissa yksi voltti meni ihan totaalisen reisille. Jotain perusteista on unohtunut! Senkin ruoja! Tajusin osa tekijän miksi pelkät voltit on tuntunut välillä ylivoimaisilta. Olen nimittäin kehittänyt itselleni suurimman osan volteista kääntää kroppaa ihan väärällä tavalla! Mitenhän Satulla pitää pokka tunteja pitäessä. Näytän varmaan Klonkun, Guasimodon ja pottusäkin rakkaudella laaditulta risteytykseltä siellä selässä. Mahtaa olla paikka paikoin kamala näky. Siispä ilmeisesti perusteita ei voi painottaa koskaan tarpeeksi. Tuleeko siitä sitten koskaan valmista? Ei todellakaan. Olen tasolla huikean helppo Ö ja voin jo nyt kertoa käsi sydämmellä. Ei siitä ei tule koskaan valmista. Kun luulee oppineensa kaiken tai edes paljon voi havaita, ettei olekaan oppinut oikeastaan yhtään mitään.

Tämän päivän ratsastuksessa tapahtui vielä lisääkin, mutta kello alkaa olla paljon ja tämä kirjoitus nyt jo turhankin pitkä, joten kerron tarkemmin nuo parhaiten menneet ja lopusta paljastan vain. Laukkaharjoituksissakin tuli valaistuksia, mutta ne eivät menneet ihan putkeen. Yksi pääty-ympyrä itseasiassa päätyi tarkoituksettomaan hyppyyn, kun minä sähläsin todenteolla ja sitten vielä kävin vähän hitaalla. Toki positiivista oli kuitenkin se, että Noa meni sille max 40cm ristikolle intopiukeana ja kerranki minä hyppäsin ilman sydämentykytyksiä ja hyperventilaatiota. Sitten otettiin vielä muutama hyvänmielen hypähdys ja voin paljastaa, että rälläteltiin tallitiellä pikku pätkä kuin heikkomieliset. Noalle ei tullut kuin ihan pikku hiki ja kumpikin oli päivän lenkin jälkeen oikeenkin tyytyväisiä. Toki voisin sanoa, että minä olin enemmän tohkeissani, koska loppujen lopuksi koko touhu oli niin paljon taas valaistuksia täynnä, Noa oli ihan mahtavalla päällä ja minä jopa kutakuineen onnistuinkin jossain ja sain toivon kipinän voittaa pelkoni vielä joku päivä. Voiko parempaa päivää enään toivoa? Aurinkokin paistoi oikein kauniisti juuri sopivasti lenkin aikana.

Lopuksi vielä lässytys. Ihana, ihanempi ja ihanin maailman paras poni Noa!