Paljonko tietoutta ratsastuksesta tarvii niin, että siinä kehittyy? Jos yrittää siis tehdä kaiken oikein ja opetella asiat niin, että joskus vielä edistytäänkin, eikä yritä käyttää gramaaneja, olympioita, rullaamista tai mitään muutakaan jonkun sairaan ihmisen keksimiä virityksiä. Psst! Gramaanit itseasiassa oli jossain vanhassa varustekirjassa tai jossain tehty näyttelyohjiksi, eikä hevosen kiusaus ja kurppaus remmeiksi. Näyttelyohjina voivat ollakin ihan kätevät kieltämättä, mutta ei niitä muuten kenenkään tarvisi hevoselleen kurpata. Olympiasta taas sanotaan, että olympialla voi ratsastaa vain tarpeeksi taitava ratsastaja. Kysymys: Jos on tarpeeksi taitava ratsastaja ja osaa tarpeeksi hyvin ratsastaa mihin tarvitsee olympiaa? Miksi sillon ei ratsasta normaali kuolaimella ennemmin ja käytä tätä toista hevosen rääkkäysvälinettä vaikkapa pähkinänsärkijänä? Lienevätkö siihenkään hyvät saati mistään kokoisin?
Koko tämä ajatus siis lähti tuosta aiempien viikkojen ja vieläkin vähän kaivelevasta epätoivon hetkestä, kun ei meinaa oppia niin ei vain meinaa oppia. On siihen osakseen syynsäkin. Viime aikainen rahattomuuteni on vakaasti rajoittanut tunneilla käymistä ja senhän tietää, että se vaikuttaa suoraan kehityksen hyytymiseen. Lisäksi on tässä ollut nämä sarkoidihommat ja kaikki muutkin syltyt. Se lieneekin juuri se syy miksi välillä hiipii epätoivo puseroon. Pahin kulmakivi tällä hetkellä on asetus ja satulassa suorana vakaana pysyminen. Tilanne kun on se että asettaessa minä asetun ja Noa menee tönkkönä suoraan. Lisäksi mun kädet on ihan liian hitaat myötäämään, mikä sekin tuo oman ongelmansa asiaan. Valehtelisin, jos väittäisin, etteikö välillä olisi jopa luovutus käynyt mielessä. Pieni ajatus, josko me sittenkin vaan jatkettaisiin puskailua ilman mitään tavoitteita? Ei! Sitten onneksi sisu aina huutaa takaraivosta "Sinä ET luovuta! Sinä ET anna nyt periksi!" ja sitten taas mennään.
Siispä jatkamme harjoittelua, harjoittelua ja harjoittelua. Eilen olin Pulliaisen Mintun luennolla Tupoksessa ja siellä puhuttiin ihan perusratsastuksesta. Koin taas valaistuksia valaistusten perään ja välissä tuntui jo, että voi ei sitä työnmäärää ei voi käsittää mikä on edessä päin. Toki joku pieni etu on siinä, etten vain räpellä siellä ja luule osaavani täydellisesti, koska se ei olisi yhtään hyvä asia kenellekään osapuolelle. Varsinkaan Noalle.
Tietenkään ei passaa painua täysin surkeuden alhoon ja jäähä vain tuleen makaamaan vaan pitää iloita myös pienistä saavutuksista. Tai niistä saavutuksista, jotka voivat toisille olla hyvinkin pieniä, mutta itselle ne ovat valtavia. Kuten esimerkiksi maanantain ratsastushan meni pitkästä aikaa ihan järjettömän hyvin. Tiistaina tein elämäni pienen erävoiton ja kymmenen vuoden tauon jälkeen laukkasin kentällä ilman satulaa. Maanantaina oli erävoitto myös saada pitkästä aikaa Noalle kurpattua mahavyö niin pääsi tekemään töitä satulan kera ylipäätänsäkin. Toki tiistaina tuli myös epätoivon asia vastaan, minkä takia itseasiassa me laukattiinkin, nimittäin asetus. Oppiiko sitä ikinä? Ja jos oppii niin milloin? Suoralla tiellä asettaessa minä kurppaannun mutkalle asetin sitten sisälle eli ulos ja Noa lompsii suoraan. Sen lisäksi vaikka mulla aivot huutaa, että "Myötää jo!" käsi myötää vasta puolen kierroksen päästä. Noa raukka. Anteeksi kaikki sekavat signaalini mitä sieltä selästä sohvellan. Koita kestää!
Toki on myös hyviä asioita mitä olen oppinut tässä ymmärtämään. Kuten jos alkaa tarpeeksi molemmat väsymään niin äkkiä lopetetaan hyvään suoritukseen ja kentältä pois. Ahneella on se sontainen loppu niin kuin sanotaan. Toiseksi, vaikka olisi ollut vain 5 minuuttia kentällä ja alkaa kypsyttää ja ärsyttää ja mikään ei onnistu. Äkkiä pois sieltä kentältä ja vaikka maastoon. Turhautuneena, pahana päivänä (oli se kummalla tahansa), eikä edes puoliksi huonolla fiiliksellä kannata tehdä mitään, koska siitä on enempi haittaa kuin hyötyä. Tässä välissä joku varmaan ajattelee, että "hah itsestään selvyyksiä urpo!". En kuitenkaan olisi ihan niin varma. Tässä vuosien varrella olen nähnyt siellä sun täällä silloin tällöin turhautumistaan hevostaan mätkiviä ratsastajia, jotka huutavat ja kiukkuavat, koska ei suju, mutta silti yritetään ährätä, vaikka näkee kilometrin päähän, ettei sille päivää tulekaan sujumaan. Kiskotaan, revitään, potkitaan mätkitään, huudetaan ja heilutaan sieltä selästä ja polle poloinen on hukassa, että mistäs nyt tulee ja miksi pitää rympätä, jos ei suju.
Tiedän, että nyt joka toinen ajattelee "en minä ainakaan ole ikinä tehnyt noin." Etkö? Voitko vannoa ja vakuutta vai eikö vain kanttisi kestä myöntää? Minä voin myöntää. Olen sortunut montakin kertaa siihen "kun ei tämä nyt, kun tämä vaan pelleilee ja pyllyilee ja testailee ja ja ja ja" STOP! Miksi kaikki virheet pitää oppia kantapään kautta? Kun aloin tajuta, että on vain huono päivä kihnuttaa siellä kentällä ja mikään ei suju, tein muutama kertaa ratkaisuksi jopa sen, että ravasin tai kerran peräti laukkasin suoraan kentältä pois ja lähdin maastoon ihan puhtaasti humputtelemaan ja tuulettamaan kummankin päätä. Ensimmäinen jota siitä pelleilystä tai pyllyilystä syytetään ei ole se hevonen vaan se joka on siellä satulan ja kypärän välissä. Eli seuraavan kerran, kun tekee mieli mätkiä jätä se hevonen vielä hetkeksi sinne tarhaan, mene kentälle ja huuda itsellesi ja mätki itseäsi ja sitten vasta hae se hevonen ja lähde maastoon sen kanssa.
Ei noiden kanssa aina tarvitse kaikkea tehdä kuitenkaan niin kehityksen hulluuden kiilto silmissä ja asetettujen treenisuunnitelmien tai tavoiteharjoitusten mukaisesti. Välillä saa ja pitääkin humputella. Laukkailla maastossa, käppäillä puskissa, kesällä kahlailla ja uidakin. Vaikkei se välttämätä juuri sillä hetkellä kehittäisi oikeastaan juurikaan mitään.
Eikö vain?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti