Raviurheilua

Mitä olen mennyt tekemään? Minkä takia ja kenen idea?

Koko homma lähti unesta. Näin unta, jossa minulla oli iso lämpönen ruuna, jolla sain ajaa harrasteluna montea kilpaa. Se vauhdin huuma. Mikä ihana laji.

Toinen vaikuttava tekijä lienee Noan fiksu käytös matkaratsastuskisoissa. Se oli siellä ihmisiksi. Ei keittänyt pottuja mistään eikä häslännyt turhaa.

Siksipä keksin vallan järkevän idean. Ilmoitin Noan tänä aamuna Piippolan harkkareihin monteen. Luotan kyllä hevoseen ja sen kuntoon. Toki saattaa tulla 2000m pitkä laukka, mutta kunnossa se ainakin on. Mutten luota itseeni. En kuntooni, en taitoihini, enkä muutenkaan. Annan takaraivossa pilkkakirveiden latistaa intoa. Miksi? Typeryyttäni varmaan. Harrastamaanhan sinne ollaan menossa eikä verenmaku suussa kilpailemaan. Miksi kukaan edes harkkareissa tosissaan kilpailisi?

Viimeksi kun katsoin montessa oli 5 muuta ilmoittanutta. Voisiko niistä kolme jäädä pois niin saataisiin sääli pokaali? Porukka tulee olemaan ihan takuulla kovempaa, koska kun viimeksi katsoin me oltiin ainoat paalulla. Onneksi Noa kuitenkin avaa kovaa. Kunhan avaisi ravilla.

Menneisyys näyttää seuraavan, mutta tällä ekrtaa hyvässä mielessä. Toisaalta jännittää niin vietävästi toisaalta tämä tunne on mahtava. Ja se tunne kun voltti ringissä kuuluu komento "Kaksi!". Adrenaliini pamahtaa tajuntaan kummallakin, nousen kevyeen istuntaan ja painetaan remmit tiukalla kunnes kuuluu komento "AJA!", jolloin voin vain höllätä ja jo mennään. Liikaa ei saa löysätä, koska silloin satsaillaan laukalle, mutta sopivasti. Kuin automaattivaihteisella ajaisi.

Ensimmäinen 500m ja mun jalat on hapoilla. Minkäs teet, kun ei kunto kestä niin ei kestä. Pitäis treenata ja treenata ja treenata. Täytyy siis alaka ahkerasti keventämään suorat ja kevyessä kurvit. Vanha luotto taktiikka saaha kunto ja kintut kestämään loppuun saakka.

Viimeinen takasuora ja Noa alkaa tuntua jo väsyneeltä niinkuin itsekin. Jalat ja selkä itsellä huutaa hoosiannaa. viimeinen kurvi ja taas kevyeen ja sitten. Maalisuora aukeaa ja tulee se paras hetki. Väsymys unohtuu, kipu unohtuu. Korvissa kuuluu vain puuskuttava hengitys ja radan pintaa takovien kavioitten ääni. Loppu suoralle annetaan kaikkemme. Ihan kaikkemme.

Miten käy? Sitä emme tiedä ennen ensi sunnuntaita ja vaikka jännittää jo nyt, tiedän tehneeni oikean ratkaisun ilmoittaessa. On vain yksi hevonen, jonka kanssa ei tarvitse miettiä mitään, kun mennään vaan. Tätä on tehty niin monesti ennenkin.