Mikä liinatunti ja ratsutus!

Huhhui.. Mistäs taas alottaisin? Tänään oli Satu pitämässä ensin liinatunnin minulle ja Ruusulle (Marjon ja Katjan ylläpitohepokatti) ja sitten oli Marjon vuoro mennä höykkyytettäväksi ja sitten oli vielä Noan ratsutus. Eihän tämmöisestä voi kirjoittaa mitenkään järkevästi ja järjestelmällisesti? Eihän? Siispä taas tajunnanvirta tekstiä tiedossa ja tohkeissansa leuhotusta.

Tallille menin kolmen kieppeillä ja ensin siivoilin Noan karsinan mikä olikin suht myltätty normaaliin nähden. Sitten tulikin jo yllättäen kiirus hakea Ruusu tarhasta ja alkaa varustamaan, että ehditään tunnille. Sitten meinas ollakkin jo liina hukassa ja juoksutuspiiska ja mitkä kaikki lie. En sillä, että jännittänyt olisi, mutta voin kertoa, että jo kotoa lähtiessä oli aikamoinen parvi perhosia mahassa.

Ruusun selkään, kun nousin jännitti edelleen. Enhän koko hevosellakaan ole ikinä ennen ratsastanut. Hui kamala! Pysynkö siellä kyydissä edes? Ohjia ei ollut ollenkaan ja Satu kertoi jo ennen selkään nousua, ettei jalustimiakaan ole kokoaikaa. Jaiks! Noh.. Käyntiin, kun lähdettiin niin jännitys alkoi hälvetä ja piti alkaa keskittyä tekemisiin. Voin sanoa, että kannatti herätä! (Kirj. huom. sanonta lasten viikonlopun aamuohjelmasta, vaikka pitkään nukuinkin niin tunti oli vasta klo 16 niin en sentäs niin pitkään kuitenkaan.)

En edes tiennyt pysyväni selässä noin hyvin saati osaavani muuttaa asentoani parempaan tarvittaessa! Tosin edelleen tuntui, että kallistelen väkisillä oikealle ja oikea istuinluu on hukassa, mutta se ei taida ihan hetkessä korjautuakkaan. En ala kaikkea oppimaani tässä luettelemaan, koska tämähän ei loppuisi ikinä, mutta opin ihan älyttömän paljon ja samalla sain itsevarmuutta ihan hirveästi. Varsinkin harjoitusravissa ja laukassa.

Ja mikä parasta menin harjotusravia ilman ohjia ja jalustimia ja pystyin tekemään samalla asioita enkä vaan tarrannut satulaan kiinni henkeni kaupalla. Siis ajatelkaa! Minä! Harjoitusravissa pyörittämässä kättä ja heiluttelemassa jalkoja ja keventämässä ilmanjalustimia ja pysyin kyydissä! Hetkittäin tuli horjahduksia, mutta hyvin hyvin pieniä. Ja mikä parasta syke pysyi normaaleissa rajoissa, vaikka raskastahan se oli. Alkuun tuntui jalat hirmu kipeiltä, mutta kun tajusin alkaa rentoutua hävisi kipu ja väsymys. Niin ja vielä lisäksi menin harjotusravia ilman jalustimia ja toinen käsi ja katse taaksepäin! Huikeaa!

Vaikea selittää miten voi taas saada valaistumisen ja onnistumisen tunteita ja oppia samaan aikaan ja tämmöisen älyttömän itseluottamuksen ryöpyn, kun tajuaa, ettei harjotusraviin kuolekaan. Ei edes ilman jalustimia, eikä ilman käsiä, eikä vaikka tekisin jotain samalla, eikä edes siihenkään, kun keventää ilman jalustimia. Enkä tipu heti, vaikka laukkaisinkin ilman jalustimia. Liinatunti oli ohi yllättävän äkkiä ja olisin voinut "rällätellä" vaikka kuinka kauan siinä liinan nokassa ja tehdä mitä kummempia asioita Ruusun ravatessa ja/tai laukatessa.

Huomenna varmaan arvaattekin mitä Noan kanssa teen. Okei en oletettavasti saa ketään liinan toiseen päähän niin teen samoja asioita kentällä muuten ratsastaessa. Josko nyt tohdin jo kentälle vääntämään pitkästä aikaa ja harjoittelemaan. On hyvä syykin ja aihetta vaikka millä mitalla. Kun vain muistaisin pitää maltin, ettei mene liian pitkään hinkkaamiseksi ja sitten kaikki menee lörinäksi. Se on nimittäin äärettömän paha vika innostua vääntämään niin tohkeissaan, että kumpikin väsähtää jo liiaksi. Pitää lopettaa silloin, kun menee vielä hyvin, koska tietyn pisteen yli kun on menty hyvään suoritukseen lopettaminen voi olla aika kiven alla.

Sillä välin, kun Marjo oli Ruusun selässä "rääkissä".. Okei okei.. ei sitä rääkiksi voi sanoa, koska se vaan oli huippua. Suosittelen kaikille erittäin lämpimästi Satun liinatunnille menemistä. Mihinkäs jäinkään? Niin.. Marjon ollessa ratsastamassa kävin laittamassa Noan valmiiksi, että Satu ratsuttaa Noan seuraavaksi.

Noa taisteli vastaan jälleen minkä pystyi ja kerkesi ja yritti hangata vastaan ja laukassa Noa yritti, että Satun pitäisi tukea ja kantaa Noaa sen puolesta ja laukkasi alkuun melkein pitkin aitoja ja meni mitä sattuun ihme söhellys askellajeja, mutta heti, kun tuli se hetki, että Noa luovutti ja alkoi ravaamaan pullikoimatta ja pätkän laukkasikin niin kuin piti Noa meni älyttömän hyvin. Hampaiden naksutus ja hangoittelu tällä kertaa oli kuitenkin jo lievempää kuin ensimmäisellä kerralla ja oli hienoa nähdä kaikki ne pätkät mitä Noa meni oikeasti hyvin ja kuinka se näytti oppivan jo siinä tunnin aikana mitä Satu ratsasti.

En oikein osaa selittää sitä mitä silmieni edessä näin ja kuviakaan ei valitettavasti ole, koska ensinnäkin oli suht pimeää kentän valoista huolimatta ja toiseksekin olen järjettömän huono kuvaamaan. Yritän kuitenkin parhaani. Se on nimittäin hienoa nähdä kuinka oikeasti ammattilainen ratsastaa Noalla ja saa Noasta esiin asioita, joita en ole edes uskonut sen vielä oppivan. Tulee tunne, että vain taivas, minä ja Noan ikä (useamman vuoden päästä vasta kylläkin) tulee olemaan rajoina meidän kehitykselle.

Alkutunnista kun näytti, että minulla on hevonen, jolla on kaksi toimivaa jalkaa edessä ja kaksi haaveilevaa jalkaa takana. Mitään vikaahan Noan yhdessäkään kintussa ei ole, mutta takaset eivät vain oikein ole tahtoneet tulla millään alle. Nyt se kuitenkin tapahtui. Jollain ihmeellä Satu sai ne kaiveltua sieltä jostain kaukaa takaa alle ja voin sanoa, että varsinkin se ravi näytti hienolta. Hassua vaan nähdä ne muutokset mitä kaikkia ei ihan täysin itsekään ymmärrä ja silti paljolti näyttää, että se ratsastaja ei siellä selässä tee juuri mitään. Ei veivaa millään turhilla varustehärpäkkeillä, eikä käsillä, eikä jaloilla, eikä muutenkaan esitä akrobatia temppuja vaan yksinkertaisesti osaa ratsastaa.

Opinko minäkin joskus? Tiedä häntä. On meillä ainakin hyvä opettaja sen voin sanoa.

Kuvia ja pari videotakin olisi tässä tulossa jahka vain saan aikaseksi lisäiltyä ne tänne. Tosin kummissakaan en ratsasta minä, koska on vaan harvinaisen hankala saada ketään sinne kentän reunalle kameran kanssa pörräämään, kun ratsastan tunnilla tai muuten. Vieläpä, kun en ikinä muista itsekään ottaa sitä kameraa tallille mukaan, että voisin sen jollekulle työntää käteen, että kuvaisi edes hetken.

Tässä tämä ja lisää taas joku päivä. Yritin keksiä nasevaa loppulausetta, vaan päässä pyörii vain tämän päiväinen liinatunti ja Noan ratsutus.

Vaikka kaikki on aina hyvä päättää sanoihin:

"Mulla on maailman paras hevonen juuri minulle!"